Avainsana: Viihde

Olen aina tykännyt katsella scifi-elokuvia ja -sarjoja. Jos tartun kirjaan, valintani osuu lähes poikkeuksetta fantasiaan tai tieteiskirjallisuuteen. Hyllystä löytyy kaikkea Witcheristä ja Kvanttivarkaasta aina Isaac Asimovin klassikoihin. Nämä ovat olleet tosi viihdyttäviä, mutta olen pannut merkille toistuvan ja ärsyttävän kaavan.

Usein käy niin, että kirjasarjan ensimmäinen osa on se paras. Siinä esitellään uusi maailma ja idea; kirjailija käy ympäristöä seikkaperäisesti läpi ja tuntuu olevan tyytyväinen luomaansa maailmaan. Mutta kun joudutaan kirjoittamaan kakkos- ja kolmososia, se alkuperäinen maailma ei kirjailijan mielestä enää riitäkään. Aletaan lisäillä kaikenlaisia outoja juttuja.

Näin kävi mielestäni esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaassa. Siinä oli erinomainen ja kiinnostava perusajatus, mutta jälkimmäiset kirjat menivät todella sekavaksi ja aikamoiseksi ”trippailuksi”.

TV-sarjojen kirous: kun mopo karkaa käsistä

Sama ilmiö vaivaa tv-sarjoja, ehkä vieläkin pahemmin.

Otetaan esimerkiksi eräs scifi-sarja, josta pidin aluksi valtavasti, The Expanse. Se oli jotain aivan ennennäkemätöntä. Katsoin sitä suorastaan haltioituneena, sillä en ollut ikinä aiemmin nähnyt niin hienosti kuvattua avaruusympäristöä. Avaruus oli luonnollinen osa kaikkea toimintaa: oli nähty vaivaa sen eteen, miten alukset käyttäytyvät tyhjiössä, miltä taistelu oikeasti näyttää ja millaisia fysiikan ongelmia ihmisillä on.

Mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sitä pahemmin juoni lähti käsistä. Siinä ei ollut enää oikein mitään tolkkua, ja mukaan ahdettiin aivan liian paljon erilaisia asioita. Alun realismi ja tiukkuus katosivat kohinaan.

Pelit ymmärtävät pysyvyyden päälle

Jos tätä vertaa tietokonepeleihin, ero on huomattava. Aika moni peli, jota olen pelannut, pyörii itse asiassa tosi tiiviisti yhden konseptin ympärillä.

Lähes aina pelissä on alusta loppuun samat pelimekaniikat. Niitä ei muuteta kesken kaiken, tai jos muutetaan, niitä vain tuunataan hieman tarinan ehdoilla. Puolivälissä peliä tekijät ja käsikirjoittajat eivät yleensä kyllästy ideaansa, keksi jotain ihan muuta tai lähde viemään ajatusta jonnekin aivan uudelle tangentille. Peli yrittää yleensä kertoa yhden, eheän tarinan.

Pelin läpäisy saattaa kestää 50–150 tuntia, kun taas pitkäkin tv-sarjan tuotantokausi on yleensä vain noin 10 tuntia. Miten on mahdollista, että peleissä tarinat kestävät kasassa paremmin?

Ehkä ero on siinä, että pelaaja voi itse valita tahdin. Voin päättää, kuinka nopeasti etenen, kuinka paljon tutkin taustoja tai haluanko vain juosta pääpolkua eteenpäin. Sarjoissa ja elokuvissa tällaista mahdollisuutta ei ole, ja se voi olla yksi erottava tekijä.

Sarjoissa tuntuu olevan sääntö, että muutama jakso tai jopa ensimmäinen kausi voi olla hyvä, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä todennäköisemmin laatu romahtaa. Peleissä käsikirjoitus ja juonen koossapysyminen tuntuu olevan nykyään paremmalla tolalla.

Foundation vs. Fallout – kaksi tapaa tehdä adaptaatio

Katselin juuri äskettäin Foundation-tv-sarjaa, enkä voinut käsittää, mitä käsikirjoittajien päässä on liikkunut.

Isaac Asimov on luonut erittäin ikonisena pidetyn scifi-sarjan. Nykypäivän käsikirjoittajat kuitenkin ajattelivat, että heidän pitää ”vähän parannella” sitä televisiota varten. Ymmärrän kyllä, että kirjan kääntäminen sarjaksi vaatii muutoksia, mutta tässä tapauksessa juoni päätettiin uusia osittain siten, että kirjasta otettiin vain joitain asioita ja yhdisteltiin niihin elementtejä, joista kirjan lukijat eivät ole koskaan kuulleetkaan.

Se on mielestäni melkoista arroganssia: ohitetaan huippukirjailijan visio ja ajatellaan, että ”tehdään itse parempi”, koska sehän on muka helppoa.

Vertailukohtana katselin Fallout-tv-sarjan uudelleen läpi noin kuukausi sitten. Sen ensimmäinen kausi oli erittäin laadukas.

Sarja ei seurannut minkään yksittäisen Fallout-pelin juonta – minkä hyväksyn täysin – mutta sinne oli saatu upotettua se tunnelma ja mekaniikka, joka on meille peleistä tuttu. Siinä oli samanlaiset hahmot, factionit ja ihmisstereotyypit. Tekijät eivät olleet lisäilleet keskeisiin asioihin mitään omaa egoiluaan, vaan olivat ottaneet maailman annettuna.

Fallout on hyvä esimerkki siitä, kun luotetaan lähdemateriaaliin. Pelien maailmaa on hiottu vuosikymmeniä, joten siinä ei ollutkaan kauheasti ”parannuskohteita” tv-käsikirjoittajille. Ja kun pelisarjan luojat olivat tuotannossa mukana, lopputulos pysyi tiukasti asiassa. Odotukset seuraavalle kaudelle ovat kovat.

Pelit ovat uusi korkeakulttuuri

Sisälläni asuu ehkä tällainen ”Gamer”, vaikka olenkin jo vanha setämies. Siitä huolimatta mietin, että pelit ovat tällä hetkellä tarinankerronnan huippua. Tv-sarjat ja elokuvat alkavat näyttäytyä lähinnä kevyenä viihteenä niille hetkille, kun ei ole aikaa tai kykyä paneutua pelien syvällisiin maailmoihin.

Tilanne on muuttunut täysin aiemmasta. Ennen pelit pidettiin lasten leikkinä, ja elokuvia sekä sarjoja arvosteltiin otsa rypyssä kulttuuritoimituksissa. Nyt olisi aika alkaa miettiä toisinpäin.

Kuinka paljon enemmän nyansseja ja tarinaa tiimi voi kertoa omassa maailmassaan, jossa kokija (pelaaja) seikkailee satoja tunteja? Se on täysin eri kokemus verrattuna siihen, että sarja pyörii televisiossa taustalla samalla, kun teemme jotain muuta keittiössä.

Vaikuttaa siltä, että hyvän scifi-sarjan tekeminen televisioon on nykyään lähes mahdotonta, koska tekijöiden pitää aina lähteä kikkailemaan jotain omaa, eikä voida luottaa perusprinsiippeihin. Poikkeus vahvistaa säännön (kuten Fallout), mutta jää nähtäväksi, kuinka sekin jatkuu.

Siksi kannustankin kaikkia kokemaan huikeita tarinoita pelien kautta. Siellä seikkailu kestää, ja maailmat pysyvät ehjinä.

Pelistudiolla työskentely on varmasti aika jännittävää. Iso osa peleistä ei täytä niille asetettuja myyntihaaveita. Toisaalta, esimerkiksi GTA V peli on myynyt aivan käsittämättömällä kuudella miljardilla dollarilla.

Pelaajanakin on jännittävää. Steam, PS store, Xbox pelikauppa ja muut ovat täpötäynnä pelejä pienistä indie-studioista aina sinne suurimpiin AAA-pläjäytyksiin. Klikkaa, lataa ja pelaa.

Mutta minkälaisia kokemuksia hittipelit tarjoavat? Tämä postaus ei sisällä juonipaljastuksia, mutta kommentoi uusia pelejä kuten Cyberpunk 2077 ja Alan Wake 2.

Remedy teki taas saman pelin ja nimesi sen tällä kertaa nimellä Alan Wake 2

Remedyllä on pelistudiona tietysti lunastettu paikka sydämessäni. Lunastus aloitettiin Death Rallyllä (sitä voi nykyään pelata ilmaiseksi), sitten tuli Max Paynet. Minulla on tainnut Remedyn peleistä jäädä pelaamatta ja läpäisemättä ainoastaan Quantum Break.

Alan Wake (1) oli ensimmäinen pettymys minulle Remedyn tuotoksista. Siinä oli paljon hyvää potentiaalia, joka jotenkin tuntui hukkuvan sen taakse että pelaaja heitettiinkin tarinan sijaan rämpimään pimeissä metsäränneissä ampuen loputtomalta tuntuvia mörkölaumoja oikeastaan ilman mitään sellaista joka olisi tuonut pelaajalle hyvän fiiliksen. Tunnelma ja musiikki oli hyvä ja tarinan voisi nauttia, mutta varsinaisena pelinä AW oli mielestäni huono.

Control oli pääosin hyvä peli ja yliluonnollisuuden niputtaminen FBC:n kaltaisen tutkimuslaitoksen yhteyteen oli hauska idea. Että asiat oli tavallaan yliluonnollisia, mutta tälle tutkimuskeskukselle vaan peruspäivä konttorilla. Myös pelimekaniikka oli hyvä. Oli tunnelmaltaan intensiivisiäkin kohtia, mutta silti tavaroiden räimiminen, räiskintä ja muu pelimekaniikka oli kunnossa.

Alan Wake 2 jatkaa siitä mihin ykkönen jäi (monellakin tapaa). Kun valitsin pelin alussa vaikeusastetta, että haluanko vain storymoden vai vaikeampaa pelaamista, päätin ottaa vähän vaikeamman vaikeustason. Olen pelannut AW2 nyt viitisen tuntia ja vaikeustason näkökulmasta pelillä ei mielestäni ole annettavaa. Tarina, kulttuuriviittaukset, suomiviittaukset jne on periaatteessa mielenkiintoista, mutta räiskintä (johon vaikeusaste vaikuttaa) ei.

Pelikonseptien ja mekaniikan suhteen melkein kaikki on kopioitu aiemmista peleistä, asioiden nimet on vain muutettu. Controllissa löysit aseeseen modeja ja pystyit saamiasi pisteitä jakamaan näiden modien ominaisuuksina aseeseen. AW2:ssa saat erilaisia pisteitä myös, joita voi jakaa hyvin saman kaltaisesti erilaisiin alueisiin.

Controllissa oli välivideot joissa FBC:n entinen johtaja näyttäytyi silhuettina. AW2:ssa on samanlaiset, ihan pienin muutoksin.

Lisäksi tarinan mysteerit ja yliluonnollisuus tuntuvat hyvin samanlaisilta kuin Controllissa.

Tästä pelimekaaniikasta voisi sellaisen summaryn tehdä, että kaikki on tavallaan ihan toimivaa, mutta myös jotenkin masentavan tuttua. Mielestäni se tappaa jotain immersiossa, kun edellisessä täysin erilaisena markkinoidussa pelissä oli asiat pelillisesti ihan samalla tavalla.

Mainitaan kuitenkin että mind palace on hieno keksintö (Remedyn?)!

Rahaa käytettiin paljon, mutta mihin se meni?

Alan Wake 2 budjettia on arvuuteltu. Ilmeisesti Suomen kalleimpia kulttuuriteoksia, puhutaan vaikkapa 50 miljoonasta eurosta.

Mutta silti immersion suhteen monia asioita on jäänyt rempalleen. Ilmeisesti videotuotantoon ja tarinan ytimeen on panostettu ja jätetty muu fiilistely vähemmälle. Vai eikö teitä riivaa se, että kalastaja kuuntelee radiota josta tulee yksi laulu jonka jälkeen radio sammuu? Tai että kaupungissa kylttien ripustajat ja kuormien purkajat eivät tee mitään, vaan ovat paikallaan tekevinään jotain? Yksikään NPC ei tunnu tekevät mitään, olevan asioillaan tai muuta, vaan on vain kulissina pelaajalle.

Vastaan tulevat päähahmot ovat hyvin käsikirjoitettuja ja toteutettuja kyllä. Mutta se fiilis kun reilun puolen tunnin pelaamisen jälkeen saavut kaupunkiin joka on täynnä jähmettyneitä ihmisiä, joiden olisi kuitenkin tarkoitus esittää eläväistä kaupunkia – minun tunnetilani oli aidosti pettymys.

Ehkä odotan peliltä vääriä asioita. Kyseessähän ei ole avoimen maailman peli, vaikka vähän siihen suuntaan pelaajaa saadaan sumutettuakin. Peli on tunnelmapeli, jossa intensiivinen tunnelma, kauhu ja jumpscaret on ilmeisesti keskiössä ja pelaaja vaan viedään siitä läpi ikäänkuin raiteilla. Taidan laskea oman vaikeustasoni story-tasoon, koska pelillinen haaste (vaikeammat vihut) lähinnä heikentää tätä tarinan juoksutusta.

Cyberpunk 2077

Hyppäsin Alan Wake 2 pariin suoraan CP77 – Phantom Liberty lisärin pelaamisesta. Ja tämä voi asettaa itselleni väärää kontekstia.

Puhutaan taas budjeteista. Alan Wake 2 oli tosiaan jotain 50 miljoonaa. No, Cyberpunk 2077 DLC:n kehityskustannukset oli luokkaa 80-90 miljoonaa. Ja koko pelin (lisärit mukaan laskettuna) vaatimattomasti vähän reilut 400 miljoonaa euroa, noin kahdeksan kertaa enemmän kuin AW2. Näihin usein lasketaan myös markkinointikulut mukaan, joten ihan näin helppoa vertailu ei ole, mutta mittakaavaeron kuitenkin hahmottaa.

Kun CP77 ensimmäisen kerran julkaistiin, myös siinä oli skillipuut ja siihen liittyvät asiat käytännössä kopioitu Witcher 3:sta. Ja moni muukin asia oli niin lähellä Witcher 3:sta, että se taas haittasi minua. Mutta ai että sitä avoimen maailman elämystä, jossa jokainen henkilö on suunniteltu vaikuttamaan siltä, että on tekemässä jotain. Vaikkapa vaan nuokkumassa, mutta kuitenkin. Pelaaja todella aistii olevansa osa elävää ja hengittävää kaupunkia, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Phantom Liberty lisäri ja CP77 2.0 versio myös päivittivät pelin kokonaisuudessaan. Enää skillipuut eivät ole suora kopio Witcheristä tai se miten ne toimii. Koko peli toimii nykyään omana itsenään reilusti paremmin (myös bugittomimmin..) kuin aiemmin, kun uskallettiin tai pystyttiin erottautumaan edellisestä menestysteoksesta nimeltä Witcher 3.

Mistä minä oikein valitan?

Oliko minulla jokin pointti tässä?

Minulle AW2, jo viiden tunnin pelaamisen jälkeen, on ollut pettymys. Control uudella juonella. Jopa samat tehostevärit on käytössä (punainen). Tämä olisi parempi elokuva tai jokin muu kuin peli. Nimittäin itse en pimeissä loputtomissa käytävissä ja metroasemilla ramppaamista pidä tunnista toiseen erityisen mielenkiintoisena, vaikka välillä oven avatessa tuleekin säikähdyttävä karjahdus. Lisäksi ensimmäisen pääpahiksen kanssa taistelemiseen johtava tarina (joka pelataan Sagalla) oli suorastaan, no, huono. Jännittävintä ja uutta siinä oli se, että yhdellä uhrilla näkyy pelissä kikkeli (jonka saa toki asetuksista pois, ettei vaan kukaan järkyty).

Myös CP77 oli muutamilta osin aluksi pettymys, kun niin paljon oli kopioitu Witcheristä. Valtavat panostukset maailmaan, side questeihin ja kaikkeen tauhkaan kuitenkin auttoivat pelaajaa ohittamaan harmituksen. Mutta vasta viimeisempien päivitysten jälkeen pelimaailmasta on tullut tiivis ja mukaansa tempaava ja jotenkin kokonainen ja looginen.

Ehkä valtavat panostukset peleihin, pitkät kehitysajat ja isot riskit ajavat siihen, että pelejä ei aloiteta enää suunnittelemaan tyhjästä, vaan jo koeteltuja konsepteja omista peleistä tuodaan uudelleen ja uudelleen peleihin. Ja ehkä suurta osaa pelaajista se ei haittaa, että pelin sisäinen mekaniikka toimii samoin olipa kyseessä keskiaikainen ratsastelu tai tulevaisuusseikkailu. Mutta minua se haittaa ja inhottaa.

Loppuun täytyy vielä todeta, että ostin muutamia vuosia sitten Housemarquen tekemän Returnal pelin. Ja se oli pelillisesti erittäin hieno kokemus. Jotkut sanoo vaikeaksi, mutta vaikeus on vain osa pelimekaniikkaa. Tarina oli pääpiirteittäin ihan hyvä, mutta itse peli oli mahtava. Siinäkin oli tiivis ja pelottava tunnelma, mutta konsepti oli raikas ja uusi, ainakin minulle. Returnal on muuten julkaistu myös PC:lle tänä vuonna. Siitä ehkä itsellesi tämän vuoden joululahja, huuhtomaan Alan Wake 2 pelimekaniikat mielestäsi?

Suosittelen lämpimästi Returnalin hankkimista ja pelaamista, jos sitä ei ole tullut koettua. Joo, se varmasti alussa antaa hieman vastapalloon vaikeudellaan, mutta idea onkin että henkilö on loputtomassa loopissa ja sitä kautta oppii koko ajan paremmaksi. Sekä pelaaja että pelihahmo.. Se on nerokas peli. Paitsi tarina. Tarinan loppu oli minulle pettymys. Toivottavasti Alan Wakessa tarina lopulta vie voiton ja nautin vaan siitä ja unohdan sen, että kyseessä pitäisi olla peli.