Kuukausi: maaliskuu 2007

Eilen oli taas älytön hiihtopäivä. Semisinkki, mutta näki silti ihan ok. Noustiin Laubille kolme kertaa. Aamusta aikaisin mentiin ensimmäistä vetoa tekemään ja oli sitä ihmeissään. Olen kyllä Laubin laskenut ennenkin, mutta yhtäjaksoisen seinän pituus oli päässyt jo unohtumaan. Melko massiivista laskupätkää oli siis tarjolla. Eka veto oli vaikea. Vaikka lumi oli paljon paljon helpompaa, kuin edellisenä päivänä, en jotenkin päässyt sukselle kunnolla. Ajelin liian takaa. Se taas aiheutti sen, että reidet olivat aivan lopussa alhaalla, kun trave ja travea edeltävät röykyt alkavat.

Toisella kierroksella tuli valaistuminen. Kovempi vauhti ja suksi kelluu paremmin ja voi seisoa paremmin. Tai jotain sellaista. Hakemista oli. Kolmannella kierroksella otettiin laskijan vasemmalta. Korkkaamatonta siivua sai laskujäljen viereen. Samassa porukkaamme lyöttäytyi laskun ajaksi joku ruotsalainen, jonka laskukaverit olivat hävinneet. Ehkä paremmasta (vähemmän jälkiä & röykkyjä) lumesta johtuen lasku tuntui sujuvan. Sujuvalla en tarkoita nyt mitään Seth Morrison vetoo, vaan sujuvaa minulle. Ja edelleen se tarkoittaa sitä, että taitojeni ylärajalla ja taitojeni yli (niin kovaa kuin vaan pää antaa myöden..), mutta silti pystyssä ja hyvillä mielin! Ja reisiäkään ei poltellut samaan malliin.

Pojat toki veti kovempaa.

No, kello olikin jotain yhden paikkeilla, kun siirryimme toiselle huipulle. Pojat pääsi vielä puolen päivän jälkeenkin korkkaamaan jääputoukset (vissiin koko mellanin?) ja me (kun jouduimme odottamaan bussia..) heti yhden ruotsalaisporukan jälkeen. Mut olihan tajunnan räjäyttävää vetoo. Vielä päälle vähän suuren kentän harjoitteluu grossella ja sitten keli sinkkisi.

Erittäin hyvä maku jäi, kun tunsi oppineensa uutta, lumi oli todella hyvää ja helppoa ja oli hauskaakin! Täydellinen vastakohta edelliselle päivälle, jolloin ei edes massiivisten vatsalihasten avulla meinannut pysyä pystyssä..

Lunta oli tullut vielä viime yönäkin vähän. Käänsimme aamulla johonkin aikaan suksemme kohti Brunnia (joka on ehkä 3. päivää auki koko kaudella?) ja kabiiniin. Näkyyys vaihteli olemattomasta huonoon, välillä oli pieniä valonpilkahduksia. Emme olleet aivan varautuneet siihen lumimäärään, mikä meitä odotti.

Ensinnäkin suksemme olivat aivan liian kapeita.

Brunnin peltoja lähdettiin ensimmäisellä yrityksellä katsomaan. Vyötäröön asti ylettyvä lumi (sukset jalassa) teki liikkumisen vaikeaksi ja paikkojen jyrkkyydet riittivät vain vaivoin viemään meitä eteenpäin. Lopulta huomasimmekin olevamme 25 ruotsalaisen kanssa lykkimässä itseämme alamäkeen. No, ryhmätyöllä siitä selvittiin, yksi aina laski hiihtouraa vähän pidemmälle, ja siirtyi sivuun, sitten tuli seuraava jne. Mitään pohjia tai välikerroksia lumessa ei ollut, sauvalla hakkaamalla esiin tuli ruoho. Vyöryjä ei näkynyt.

Seuraavat vedot (ruokailun jälkeen) tehtiinkin toiselle puolelle Brunnin seinämiä. Siellä oli a) valmiita jälkiä joita pääsi pois b) jyrkempää maastoa. Muutama veto lähirinteissä ja sitten pitempi lasku luostarille saakka. Lunta oli. Ja ruotsalaisia. Näkyvyys vaihteli. Erityisesti viimeiset pari isompaa kenttää saatiin laskea varsin hyvässä valossa jo.

Tänään tutuiksi tulivat termit face shot (hiihtokontekstissa..), over the head ja kaikki muut trendikkäät nimitykset sille, että lunta on.

Oma henkilökohtainen suoriutuminen oli melko nihkeää. Kun lunta on noin paljon, oli mies aika hämillään. Syvä lumi oli aika paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella. Mitenkäs tässä. Mitäs tässä. Sitten saikiin kaivautua esiin lumikinoksesta. Lunta oli sen verran rajusti, että kaatuessa ylöskönyämiseen meni kauan. Simppa vihjasikin nätisti, että kun ei kaatuilisi, niin lasku olisi paljon jouhevampaa.

Kun vihdoin saavuimme alas (Brunnin ala-asemalle), oli olo aika väsynyt. Könyäminen hangessa on niin saakelin paljon raskaampaa, kuin liihottaminen sen pinnalla ;) Kun pojat lähtivät kohti kabiinia ja uutta nousua, mietin että lähtisinkö itsekin. Samassa universumi antoi minulle vinkin siitä kannattaako lähteä vai ei. Nimittäin hyvin jyrkässä, noin asteen jyrkkyisessä alamäessä, onnistuin heittäytymään perseelleni siten, että sukset ja sauvat levisivät pitkin tienoota.

Käsitin sen vinkiksi.

Niinpä poikien noustessa kabiinilla kohti Brunnia, meitsi tallustaa monoskookkeleilla pitkin Eberin valtaväylää. Sen verran matkaa tuolta oli, että kerkisi miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä hiihdossa toisin, jotta se olisi sujunut paremmin. Ratkaisukin löytyi.

Kaatuisi vähemmän.

Selittelyn makua :)