Kategoriat
Yleistä

JB testaa: Pyhä 2013

Telluleikkuri
Telluleikkuri

Suosittu JB testaa -sarja jatkuu taas. Tällä kertaa taas Pyhällä (ks. Pyhällä vuonna 2010).

Talviloman vietto jäi tänä vuonna huhtikuuhun ja tapahtui Suomessa Pyhällä. Pyhällä siksi, että se ei ole niin synkkä paikka kuin Ruka, tuo hiihtopaikkainhokkini. Siksi Suomessa, kun on tuota 5kk ikäistä jälkikasvua ja siksi Pyhällä, ettei tarvitse ajaa Leville tai Ylläkselle saakka. Ja Pyhällä on potentiaalisesti hyvää offia.

Tarjolla on ollut lunta kolmella tavalla: Jäisenä, korppuna ja jonain vielä synkempänä shittinä. Käytiin ensimmäisenä päivänä katsastamassa Pyhän runsaat offarivalikoimat Isokurun, Aittakurun ja pohjoisrinteiden pohjoispuolen osalta. Näiden kokemusten perusteella emme jaksaneet kiivetä Noitatunturille tai Karhunjuomalammelle. Mutta potentiaalia on. Pitäisi joskus osua hyvällä kelillä taas Pyhälle..

Pyhällähän on uusi kuuden hengen tuolihissi, joka on EU-rahalla rakennettu ja jonka ansiosta vissiin on sitten voitettu vuonna 2011 vuoden hiihtokeskus titteli. Tuo titteli on kyllä komea, sen saamiseen ei vissiin tarvita kovin paljoa, valintaperusteet olisi hieno löytää jostain. Muta se siitä. Tuolihissi muuttaa tunturin luonnetta merkittävästi, käytännössä kaikki muut hissit, pohjoisankkuria lukuunottamatta ovat turhia. Neljässä minuutissa toppiin, tehokkuutta.

Rinteethän Pyhällä on hyvät ja monipuoliset. Ei tylsiä jollotuksia, vaan jokaisessa rinteessä on jyrkkyyden vaihteluita. Keppiapinat on aidattu omaan harjoitusrinteeseensä, eivätkä häiritse harrastelijoita. Rinteet oli ihan ok kunnossa, joskin laelta alkoi jää paistamaan läpi kun tuuli yltyi viikon loppupuolella. Rinteitä ei tosin ole kovin paljoa, näin viikon mittainen rinnelaskusessio pikkusen alkaa näyttämään puutteita rinnevalikoimassa. Tai ehkä enemmänkin vain lukumäärän puutetta.

Hinnathan Pyhällä oli samat kuin Rukallakin, eli aika kallista leikkiä. Mutta sen se ottaa. Ihmiset on mukavia, niitä on aika vähän ja ei tule näyttäytymisen tunnetta. Enemmän näitä yleisiä juttuja voi lukea vuoden 2010 postauksesta, ne eivät ole muutuneet miksikään.

Tällä kertaa testasin myös Pyhän vuokraamon. Nyt täytyy kyllä sanoa, että valikoima on aika ohuen ohut. Itse asetan tietysti haasteen koon 25 monovaatimuksella, mutta ”parempia” suksiakaan ei ollut tarjolla kuin yksittäisiä pareja. Kaksi tuntia 22e, kolme tuntia 30e.. Ei ole halpaa leikkiä tuo suksien vuokraaminen.

Mutta oli se antoisaa. Vuonna 2007 tuli täräyteltyä edellisen kerran alppisiteillä varustetuilla suksilla Engelbergissä ja silloin kävi niin, että auraillen piti tulla alas, kun en vaan meinannut päästä. Jälkikäteen Henkki rikkoi kyseiset sukset, kiitos siitä. Nyt Pyhällä sitten otettiin alppikamat vuokralle ja kokeilemaan, onko taidot laskematta jättämällä parantuneet. Joku Atomicin puikkari alle ja vuokraamon kumisaapasmonot jalkaan ja menoksi. Kaksi tuntia puikkaria sai kyllä hyvän fiiliksen päälle, homma jotakuinkin sujui ja oli jännää.

Otin toisenakin päivänä samat kumpparimonot (muuten todella synkät ja löysät pskat) ja vähän isommalla kääntösäteellä suksen, enää ei ollut niin hauskaa kuin edellisenä päivänä. Alkoi tämä iänikuinen kehittymisen vaatiminen, kun ei sisäsukselle saa vaan tarpeeksi painetta ja mikä on ja voi voi. Tosin tuuli oli sen verran paljastanut jään topissa, että itsevarmuutta testattiin tosissaan. Mutta tuli todistettua itselle kaksi asiaa: Alppikamoilla pääsee alas ja että en tuosta rinnelaskusta jotenkin saa kamalasti kiksejä (enää?).

Tuli myös huomattua, että tuollaisella vuokraamon löntsämonolla pystyi laskemaan ihan ok alppia. Miksi siis ottaa 150 flexillä oleva maailman jäykin ja pienin mono, mikä painaa joka paikasta, kun voisi ottaa tuollaisen jalkaan mukavan ja lämpimän monon.. Tosin sovittamaani naisten monoa (flex 70) kokeiltuani täytyy sanoa, että hieman jäykempi saisi kuitenkin olla, tarkoitus lienee kuitenkin, että monoon voi nojata (T1 Scarpa on jäykempi eteenpäin..)

SUMMA SUMMARUM

+ Asumus hyvällä paikalla
+ Kivat rinteet
+ Löytyi sopiva mono vuokraamosta
+ Hyvä offipotentiaali
+ Hyvä fiilis ja asenne

– Kallis
– Aika huono valikoima vuokraamossa
– Huonot lumet

JB SUOSITTELEE

 

Kategoriat
Yleistä

Visit Norway

Rörstiden

Visiteerasimme Norjassa näin toukokuun vaihteen kunniaksi. Lennot SASilla Tromsöön ja siellä hetki ja sitten Lyngeniin ja takaisin ja kotiin Norwegianilla (joka oli aivan ässä firma).

Kun volkkari saatiin taas näppärästi juuri huollosta ajoon, tärräyteltiin Helsinki-Vantaalle ja kamat SASin kyytiin (suksibägit eivät muuten kuulu hintaan..) ja kohti römpsöä. Vielä Oslon välilaskulla näytettiin aurinkoa ja römpsöön laskeutuessakin oli vielä puolipilvistä. Kerittiin vielä hyvässä valossa Krokeniin jossa käytiin vähän haistelemassa kevätlumien kantoa.

Ja hyvinhän se kantoi ja olipa vähän offitouhujakin, kunnes ilmeisesti ilmankosteus muuttui (tai loputkin voiteet lähtivät pohjista) ja lumi muuttui käsittämättömäksi liimaksi.

Onneksi alakahviosta sai vohvelin nakilla. Melkonen makuelämys.

Krokenin laskut olivatkin viimeiset hissilaskut tälle kaudelle. Seuraavana päivänä kevyessä vesisateessa kavuttiin harrastuksen vuoksi (ja kamojen testaukseen) läheiselle Suomen Tunturille, 400m nousua ja 5 minuuttia laskua. Lumi ei oikeastaan ollut hassumpaa, ei toki puhuta mistään puuteritouhuista vaan sellaisesta märästä lumesta, joka ei ole kuitenkaan firniä. Lähempänä siis sohjoa kuin firniä. Vähän stupid ski -hengessä mentiin, mutta ihan hauskaa oli, isoa kenttää alussa ja harvaa mettää lopussa.

Seuraavaksi päiväksi sitten lautalla yli ja Lyngeniin. Majoituksen tarjosi Magic Mountain Lodge, jota voin kyllä varauksetta suositella kaikille Lyngenissä kävijöille. Toinen pitäjistä puhuu suomeakin ja ruuat olivat erinomaisen hyvät. Suomalaisia telttailijoita kun jututti päivällisellä, niin aika moni oli ihan tyytyväinen siihen, että tällä kertaa jätti teltan kotiin ja tuli täyshoitoon.

Pakettiin siis kuuluu huoneen lisäksi aamupala + eväät päivän touhuihin. Lisäksi päivällinen, joka koostuu kahdesta ruokalajista.

Kahdelta hengeltä kaksi yötä maksoi 2400 kruunua, onko se paljon vain vähän Norjassa jää jokaisen omaksi mietinnäksi (316 eur). Teltalla ja spriikeittimellä tietty säästää.

Ekana lyngenipäivänä meillä oli ihan kiva sääikkuna, mutta Tromssasta ajon vuoksi oltiin vähän myöhään liikkeellä, aloitimme nousemisen vasta klo 12 jälkeen. Oli sinänsä outoa, että valoa (tai oikeammin pimeyttä) ei tarvinnut ajatella, aurinko nousee kolmelta ja laskee kymmenen jälkeen. Eli hyvin oli peliaikaa jäljellä vaikka lähtisi vasta puolenpäivän jälkeenkin.

Kohteena oli Kavrigtiden, joka on kohtuullisen helppo nousu lähellä majoitusta. Verttiä kipuamiselle oli luvassa noin 1300m. Ensimmäiset 800m meni ihan ok, mutta lopun jyrkempi osuus oli aika vaikeaa, kunto alkoi loppua ja saimme tehdä käännöksiä kivikovalla noin 25 asteen jyrkkyisellä seinällä. Kun noin 1200m huipun saavutettaessamme luulimme olevamme jo perillä, oli viimeinen 100m nousua aikamoista climbing by perkele meininkiä.

Mutta päästiin toppiin, omasta puolestani täytyy myöntää, että tällaista pullukkaa ei näillä voimin kovin paljoa korkeammalle olisi sinä päivänä saanut. Mieleen tuli myös, että onko nyt jo pilveentyneellä säällä tarvetta raahata kameraa mukana ja olisiko joku free pivot -side sittenkin perinteistä R8-sidettä parempi..

Alhaalla oleva noin +5 asteinen keli ja alun auringonpaiste yhdistettynä pilvistyvään ja kylmenevään ilmaan ylhäällä aiheutti myös jännittäviä lisäfiitsöreitä skineissä, joka oli omiaan lisäämään rasitusta. Onneksi illalla Lodgelaisten vinkin perusteella sitten lisättiin kynttilää skiniin, jotta myös takana tuleville jää lunta, jonka päällä skinnata.

Jos joku tarvitsee vielä lisää mielikuvia tästä, niin voin kertoa, että kun pohjassa on 10cm paksuudelta lunta, niin on melko ikävää keikkua viettävässä ja kovassa kohdassa seinällä ja yrittää tehdä siinä jotain randokäännöksiä (joita en osaa).

Ylhäällä oli odottamassa sitten suojainen bouli, jossa pohjalla olikin jyrryytetty jo kovin, mutta reunat oli paljaana odottamassa käännöksiä. Syykin selvisi.

Pohjalla lumi oli pehmeää, mutta sivulla tuulen nussimaa. Pohjalla toki oli jälkeä, joten sitten laskettiin siellä sivusta, kunnes joku erilainen kohta lumessa sai aikaan pienet pesukoneet (piti vähän vielä päästää vauhtia, kun jotkut itävaltalaiset urpot oli kattomassa).

Ensimmäistä kertaa mun tellu-uralla suksi lähti jalasta. Karkuremmin puutteen vuoksi se myös karkasi. Oli jännittävää katsoa suksen perän edistymistä kohti kylää, kun oli juuri viimesillä voimillaan kivunnut 1300m ja ei nyt justii tekisi mieli lähtee tamppaamaan yhdellä suksella alas.

Olikin vähintään uskonnollinen kokemus nähdä suksen hyppäävän ilmaan ja laskeutuvan kärki edellä lumeen siten, että upposi syvälle ja jäi pystyyn 100m alemmaks odottamaan minun saapumista. Joku voisi suositella karkuremmiä.

Suksi jalkaan ja pari hyvää käännöstä ja sitten lumi muuttui aika huonoksi, takaisin Lodgelle ja suoraan syömään herkulliseen lasagnepöytään. Voin kertoa, että jonkun verran ruoka maistui.

Seuraavana päivänä oli tukkoinen keli ja lähdettiin lähemmäksi merta Stetideniin kapuamaan. Tuuli ja vesisade säesti ensimmäisiä metrejä. Eilinen hieman painoi jaloissa. Noin 300m kipuamisen jälkeen vastaamme tuli joku 17 hengen (!) itävaltalaisryhmä, joka oli kivunnut toppiin ja luikautteli alas. Kaikilla oli huput päässä ja kiristettynä pienimmilleen ja ainut mitä osasivat sanoa oli it’s windy.

Samaan aikaan toppi alkoi vetää sinkkiin, joten otimme lähimmän kiven taakse suojaan, Mikael kaivoi norjalaiseen tapaan istuimet ja otettiin evästauko, jonka jälkeen laskettiin alas lepäämään ja syömään, tällä kertaa karitsapihviä.

Viimeinen Lyngenpäivä olikin sitten parempi, aurinkoa oli luvattu iltapäivälle ja olimme poikkeuksellisesti liikkeellä jo kymmenen jälkeen.

Legendaarisessa Top Tur -kirjassa reissumme oli rankattu helpoksi, nousua tiedossa 1200m. Ja reissu olikin aika paljon helpompi. Ensimmäiset 800m oli hyvin loivaa nousua ja hienoja maisemia. Hieman kuumotusta, kun nousimme puronuomaa ylöspäin ja virtaavan veden kuuli ja välillä myös näki, mutta seurattiin träkkiä, mitä olisi edes voinut käydä?

Laskettavan seinän näimme joskus yhdeltä, jolloin aurinkokin alkoi paistamaan. Ei tullut katsottua kelloa milloin oltiin topissa, mutta oikea puuterin tuoksu ja aurinko jotenkin antoivat lisäpuhtia. Eikä nousu lopulta kovin paha ollutkaan, vaikka lopun hieman jyrkempi nousu vaatikin meikäläiseltä hieman säännöllisempää tauottamista.

Lisäksi sivuhuomiona tähän voi sanoa, että jos aikoo kivuta 1200m, joka ottaa meikäläisen kunnolla jonkun 5h, kannattaa ottaa mukaan muutakin evästä kuin yksi aamulla tehty leipä ja kourallinen rusinoita. Aivan semisti alkoi nälkä huikomaan ylöspäin könytessä.

Lodgestahan saa niin paljon eväitä kuin huvittaa, joten tämä täysin oman tyhmyyden piikkiin. Oppiipahan.

Hauskaa oli se, että sama 25 hengen itävaltalaisryhmä oli taas topissa ennen meitä ja laskettelivat alas meidän vielä noustessa. Erona meissä kuitenkin oli se, että kun me pidämme enemmän laskemisesta, he nauttivat noususta. He kiertelivät seinän loivimmat paikat ja sakkasivat ne täyteen siksakkia. Se sopi meille hyvin, parhaiten laskuun sopivat paikat vain odottivat meikäläisten jälkiä.

Sen verran intoa oli, ettei ylhäällä jaksanut syödä sitä viimeistä haukkua leivästä (jonka olin nerokkaasti säästänyt palkinnoksi itselleni), vaan hiihto kiinnosti enemmän.

Ja niin vain toukokuussa saatiin tämän vuoden ainoat aurinkopyydakäännökset, jos itävallan 5 minuutin auringonpaistetta ei oteta huomioon. Hyvää lunta oli, helpohko seinä mutta kivan viettävä, sai tulla niin kovaa kuin uskalsi ja tällä kertaa ihan pystyssä. Ja kyllähän se aina hivelee itsetuntoa päästä kurvaamaan siihen itävaltasiksakin viereen pikkasen loivemmalla kaarteella. Sitten alas, kamat autoon ja kohti lauttaa ja Tromssaa.

Norwegian nousi siivilleen vasta seuraavana iltapäivänä, joka oli meidän osalta vähän tyhmä valinta. Isäntäperhe lähti jo töihin ja me lähinnä hengailtiin kaupungilla yksi päivä. Olisi voitu treidata tämä hyvinkin siihen, että oltaisiin lähdetty aiemmin ja oltu esim kotona jo ennen klo 02:00. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Norwegianista pitää vielä sanoa, että se on paras. Tuo Norjaan lentäminen ei ole mitään halpaa hupia (400e kahdelta suksien kanssa / suunta), mutta siinä missä SASissa istuttiin kuin sillit purkissa ja ei saanut ruokaa yms, Norwegianissa oli tilaa, matkustamotila oli uusi, ruokaa sai rahalla ja skriineillä pyöri ihan viihdyttävät videot. Lisäksi koneessa on ilmainen wlan, jolla voi paitsi surffailla niin myös seurata lentokorkeutta ja saapumisaikaa. Norwegian rulettaa siis.

Sitten vaan sukset kesäteloille, seuraavaksi golffataan.

Kategoriat
Yleistä

Melkein Ischgl

Luntakin oliNythän kävi niin, että kävimme hiihtelemässä näin tammikuun kunniaksi pienen tehoiskun tuolla Itävallassa Ischglin tienoilla, ei kuitankaan itte Isklissä.

Torstai

Lähdettiin torstaiaamuna sen verran aikaisin, että olimme jo ensimmäisen kerran syömässä Burger Kingissä klo 11 jossain Saksan ja Itävallan rajan tienoilla. Minulle nämä paikannimet eivät niin jää mieleen. Double Whopper with cheese.

Keli oli sen verran synkkä, että Garmisch Partenkirchenin (en vit jaksa kirjottaa noita nimiä..) seudulla ei jaksettu lähteä menomatkalla mäkeen, kuten suunniteltu aiemmin oli, vaan paahdettiin suoraan Isklin affeen.

Ja isklissähän nimittäin on Affe. Ei minkään lomaviikon torstai, klo 17 kaamee meininki. Ihmisiä tulee naama veressä kun jalat ei pidä alla ja Itävallan juomalaulut raikaa. Herranjumala. En  voisi olla kauempana mukavuusalueeltani.

Reissussahan meitä oli minun lisäksi konsulentti ja bootfittaaja Matso, suksenrakentaja Passo ja golfpro Tumppi. Tellua ja alppia.

Kun sitten Isklistä päästiin pois, kun Tumppi oli saanut hätisteltyä päälle puskevan tarjoilijan kimpustaan, ei muuta kuin nukkumaan ja odottamaan aamua. Vettä satoi koko ajan kylässä, nollaraja korkealla, josain reilun tonnin paikkeilla.

Perjantai

Aamulla satoi vettä. Tuning Renaulttimme kääntyi vaivattomasti laakson pohjalle ja ajoon läheiseen pieneen keskukseen. Perillä iski järkytys. Ainoastaan alagondoli oli auki ja käytännössä kyläänlasku ja taikamattoja. Ei ihan sitä mitä tultiin hakemaan. Kun lippukin maksoi ainoastaan 38e päivältä, niin päätettiin heti mennä.

80-luvulla rakennetut gondolit veivät meidät kiikkuen ylöspäin ja yritimme sinkissä tähystää ympäriinsä, josko jotain viihdettä löytyisi. Ylhäällä kuitenkin odotti mukava yllätys. Myös yksi ankkurihissi oli auki. Uutta lunta oli maassa noin 20cm ja uutta tuli taivaan täydeltä. Ensiksi hissilinjaa ja paikkojen kattomista, kunnes sinkissä suunnistimme tuolihissin alle aukolle, josta löytyi varsinainen playground. Ensimmäinen hymy.

Paikassa nähtiin myös kaksi venäläistä friiskiiarea. Muut pysyttelivät visusti rinteessä, joissa niissäkin oli parikymmentä senttiä lunta.

Uusi suksi, viimevuotinen BD:n Justice (185cm), oli vähän yllättävä. Ei ihan niin huoleton kuin Sumo, mutta mettälaskussa aivan äärettömästi ketterämpi kuin Sumo, ainakin minun lihaksilla. Sumot lähtivät jo eteenpäin, ei tarvitse niistä kysellä.

Todella hyvää sinkkihiihtoa. Mettää oli niin paljon, että näkyvyysongelmista ei juuri tarvinnut kärsiä (olen todella yössä kovassa sinkissä) ja pätkät oli kohtuullisen simppeleitä, jossa tämmöinen pullukkakin pystyi hiihtämään. Erittäin jees.

Meillä oli Logistiikkapäällikön Contour kypäräkamera mukana, katsotaan näytetäänkö niitä pätkiä koskaan kenellekään.. Kiitokset vain lainasta.

Lauantai

Lauantaiaamuna lumisade jatkui ilman taukoa. Koko yön oli satanut. Lähdimme lähikeskukseen, koska tuningautomme matalaprofiilirenkaat ei kutsuneet ketjujen virittäjiä luokseen. Ja minkälaiseen mestaan sitä taas päädyttiin. Lunta alkoi olemaan jo yli 50cm ja taas mielessä pyöri Sumo. Onneksi aamupäivän mettähiihto helpotti, vaikka lumenpaljous vähän toikin haastetta.

Olimme katsoneet jo aamusta ylhäältä isoa kenttää ”bäkkärille”, joka käytännössä johtaa rinteestä toiseen. Emme uskaltaneet lähteä, oli sen verran kuumottavan näköinen. No, paikallisia suhareitahan ei voi sattua ja kun jälkiä alkoi tulemaan, niin lähdimme itsekkin. Vaihtelevaa 30-40 asteen seinää, rännejä ja kenttiä. Joku ruotsiposse näytti meidän edellä kuinka roppaillaan. Emme oppineet.

Luntahan oli ja naamalle tuli. Kaikki paikat ei olleet mahdottoman helppoja ja lunta oli niin paljon, että sen kanssa piti olla varovainen. Hyvin selvittiin, eikä edes nähty mitään vaaratilanteita, poislukien turistiryhmät, jotka nyt ovat vaaratilanne jo itsessään.

Tässä mestassa nähtiin jo varmaan yli 20 friiraideria, mukaanlukien suomaisia possujunamiehiä. Hyvin vielä mahduttiin. Lunta satoi koko ajan. Tässä vielä heiltä aiemmin taidonnäytettä, samoilta huudeilta.


http://mcfrisk.kapsi.fi/skiing/

Siitä sitten affeen. Itävaltalainen affe ei meinannut olla minun mieleeni, mutta kun pari spritzeriä ottaa ja huutaa ruotsalaisten kanssa (yllättäen siellä oli myös ruotsalaisia..), niin Itävallan juomalaulut alko uppoomaan. Pitsalla tumppi hoiti meille vähän snapsia saksalaisilta, jotka ei olleet päässeet Iskliin, koska tiet oli lumivyöryjen (tai vyöryvaaran) takia suljettu.

Sunnuntai

Sunnuntaina sitten madness. Samassa paikassa kuin eilenkin. Lunta vähän ilmassa, mutta selvästi kirkkaampaa. Lumi hieman painunut, mutta vyörytiedotteiden mukaan lunta on tullut 70-100cm alueelle. Samaan paikkaan ei päästä kuin edellisenä päivänä, pistööri pisti seinän kiinni, aikovat pommittaa.

Kysymys voisi tietysti tässä vaiheessa kuulua, että miksi he antoivat edellisenä päivässä sinkissä hiihtää sillä seinällä ja seuraavana päivänä ei. Eikö pistöörit vaan jaksa sinkissä nousta vuorelle, vai mikä siinä on? No, me oltiin jo aikaisempana päivänä kateltu tiettyjä aidanvieruksia ja mettäpätkiä, joita käytiin alkupäivä hiihtämässä – puolen päivän (ja lounaan) jälkeen pyydaseinä taas aukesi ja ei kun hommiin.

Lumi oli hieman pakkautunut yläosasta släbimaiseksi ja pyöreät kohdat oli kuumottavia, mutta onneksi niitä oli vain ihan rinteen yläosassa. Muuten oli hyvää ja hiihtokin sujui paremmin kuin eilen – lumi oli helpompaa ja tuntumakin parempi. Edellisen illan affe ei tuntunut missään. Huippupäivä!

Maanantai

Maanantaina saikin kaikessa rauhassa käydä pari tuntia siivoilemassa parhaita jo aiemmin tsekattuja paikkoja. Olen joskus kuullut sanonnan, että hiihtää jalat altaan ja sanotaanko, että aika nopeasti alkoi reisiä poltella maanantaina. Ei ollut ehkä täysin palautunut, ehkä venyttely (muukin kuin kemiallinen) ja terveellisempi ruokailu olisi parantanut asiaa. Ehkä ei. Ehkä parempi kunto auttaisi.

Mutta, aurinkokin paistoi ainakin viisi minuuttia puolen päivän aikana. Ja yhteen saumaan osuttiin ja saatiinkin kivoja kenttäkäännöksiä. Lumi oli vähän paskoontunut, tuuli piiskannut ja painanut, mutta kansi ei sentään ihan kovaa korppua, menee helposti läpi ja on vielä helppoa hiihtää. Mettää ja kenttää pari tuntia, sitten kamat autoon, liput kiertoon ja hanaa kohti Mynikkiä, jossa lentokentällä kaikki meni kuin rasvattuna ja vaimollekkin sai tuliaisia.

Aika nappiin osui meidän reissu, ei 4 hiihtopäivän reissusta voi odottaa 4 putikkapäivää. Jackpot siis. Tähän voisi vaikka tottua.

Kategoriat
Yleistä

Fiiliksiä

Olen käynyt retkeilyulkoilemassa (päiväseltään) tänä vuonna muutamia kertoja ja viime vuonna myös. Ihan ensimmäisellä kerralla en oikein edes tiennyt miksi haluan metsään, paitsi että siellä on hiljaista.

Tänä vuonna löysin uudelleen podcastit. Koiria ulkoiluttaessa (sitäkin nakkia napsuu) on mukava kuunnella vaikkapa Tuomas Enbusken päiväohjelmaa tai Engadgettia tai mitä ikinä sitten tykkääkään. Olen podcastien myöhäisherännäinen. Kaupungissa kuuntelu on luontaista, mutta hiemankin etäämpänä, esimerkiksi Hervannan poluilla, luurit päässä kulkeminen ja musiikin tai muun kuunteleminent tuntuu pöhköltä. On vain mukavampaa nauttia luonnosta ja sen hiljaisuudesta.

Tänä vuonna oikeastaan muutenkin tuon liikkumisen, suksilla tai muuten, syvin olemus on löytynyt. Tärkeintä on, ettei ole kiire ja että on mukavaa. Yllättäen pidin myös veneilemisestä, juuri rauhallisuuden vuoksi (ihan harrastusveneilyä). Mutta samalla myös tekemistä piisaa.

Talviurheilussa puhutaan puuterista ja hyvistä laskuista, mutta kuinka monta erityistä laskua muistat? Kaikki muut kokemukset muistuvat melkein paremmin. Rento fiilis, vuoristomaisema ja vapaus. Toki muistan myös erityisiä laskuja, ensimmäisen Galtibergini, mikä oli melko jäätävä, Laubin lojotuksia ja viime vuonna Serressä sitten kun välillä sujui.

Mutta enemmän kuitenkin sitä muuta toimintaa, siirtymismatkojen tarinointia, evästelyä tai kun Engelbergistä lähdettiin dumppipäivien jälkeen ajamaan alakylille pienempiin mäkeen jotta saatiin olla rauhassa. Ja tehdä hissimiehille lumityöt. Tai kun Viton pakki ei mennytkään päälle.

No jos nyt irtaudutaan tästä jo romanttissävytteisestä haaveilusta ja palataan asiaan. Pointti on se, että alan ehkä jo ymmärtää, mitä haluan reissuista tai kokemuksista ottaa irti. Ja tämän ymmärryksen myötä uusien reissujen suunnitteluun voi tuoda näitä elementtejä.

Lähdemme vaimon kanssa pariksi viikoksi Pölhölään, vuokraamme Vegasista auton ja ajelemme pääsääntöisesti omaan tahtiin Kaliforniassa. Toivottavasti voimme sielläkin päästä oman tekemisen tahtiin, eikä suurkaupunkien syke vedä meitä maalaisia aivan sekaisin.

Pääasiallinen syy tälle postaukselle oli oikeasti se, kun katselin vanhoja kuvia, joita minulla on säilössä vuodesta 2007 saakka. Muut ovat hävinneet. Mahtavia nostalgiafiiliksiä ja myös sellaisista asioista, jotka eivät millään tapaa ole hienoja millään muulla mittapuulla, kuin että se oli hienoa silloin. Selkeää.

Ei muuta kuin tavataan Skiexpossa ja Vapaalaskuiltamissa ensi viikonloppuna, voidaan muistella menneitä ja haaveilla tulevista. Ja puhua koirajuttuja.

Kategoriat
Yleistä

JB testaa: Etelä-Ranskan hiihdot

Tällä kaudella ei pitänyt mennä mihinkään alpeille. Ei olevinaan ollut varaa, eikä aikaa. Mietittiin, että johonkin pienempään paikkaan voisi mennä, jos olisi vaikka lunta, niin ei tarvitse kieli vyön alla juosta ja taistella hissijonoissa. No, suunnittelua vain, eihän me mihinkään mennä.

Sitten tuli lumet. Vaikka Struven äärihiihdot tietysti tyydyttää suomalaisen riiraiderin, oli hiihtofilmien katsomisen jälkeen pakko lähteä johonki hiihtämään. Engelbergistä ei tällä kertaa simomajoitusta löytynyt ja pienempää paikkaa etsittiin, niin tikka osui kartalla kohtaan Serre Chevalier. Lento Milanoon, auto alle ja mestoille.

Päivä 1.

Pirkkala, Tampere. Kylmän kostean, minä tunsin .. Pirkkalan. Kuivien säätiedotusten sävyttämät lähtötunnelmat. Raikkarin lennolla ei tarjoiltu ruokaa (edes rahalla). Magners oli hyvä. Bergamon lentokentältä autot alle ja suoraan kohti Serreä.
Ainut, että kello oli 16, oli perjantai ja olimme Milanon ohitustiellä. 4 kaistaa ei riittänyt suuntaansa autoille, vaan jonot pysähtelivät. Otimme ruokatauon, ajattelimme, että ehkä sitten helpottaa. Ruokailun jälkeen oli pimeä, ruuhkaisa ja pysähtyilevät jonot.

280 kilometrin matkaan saatiin kulutettua melkein kuusi tuntia. Milanon möhinöistä selvittyämme olikin sitten Torino ja sama meininki. Italialainen liikennekulttuuri tuli melkein crash-coursena tutuksi.

Koska varsinainen majoitus alkoi vasta lauantaina, oli meillä yksi yö yhden tähden (!) hotellissa Brianconissa. Yö + ravitseva aamupala (patongin pätkä ja croisantti) maksoi koko 6 hengen köörille sen 180 euroa.

Hotelli oli ilmeisesti jokin perhehotelli ja englantia osaamaton hotellinpitäjä oli jo nukkumassa saapuessamme paikalle hieman klo 22 jälkeen. Onneksi hänellä oli joku tuttu puhelimen päässä, joka osasi englantia, niin pelkällä käsien heiluttelulla ei tarvinnut kommunikoida.

Päivä 2.

Monetier, Serre Chevalier. Kuivaa ja aurinkoista, kuten oli odotettukin. Nollaraja huitelee jossain 3300 paikkeilla. Topissa oli kuitenkin ainakin joidenkin mittareiden mukaan vielä -1. Säästämme hissilipuissa, ostamme vain yhden huipun lipun. Laskemme heti toiselle huipulle, jossa joudumme neuvotteluun ja aneluun hissinaisen kanssa siitä, pääsisimmekö me viattomat turistit nyt kerran vielä ylös, vaikkei lippua olekaan.

Pieni haikki eräälle huipulle ja siitä itse koillisseinämää ja muut jotain aurinkoista seinämää alas. Vaikeaa, lumi on varjossa osittai pehmeää, osittai kovaa, välillä kantta, välillä ei. Auringossa parempaa, tasaisemmin lämmennyttä, joskaan ei ehkä aivan firniä. Sanotaanko, että Struven hiihdot eivät valtavaa tuntumaa luoneet pohjalle.

Lounastauolla allekirjoittanut ottaa pari mukia paikallista punkkua, jonka jälkeen oli paras lopettaa laskettelu ja lähteä autoilemaan (..) kohti majoitusta Jussin kanssa, muiden vielä jäädessä laskemaan jotain eeppistä feissiä.

Maijoitus oli Monetierissä, tilaa oli kuudelle henkilölle hyvin, parisänkyjä ainoastaan yksi. 100 metrin päässä oli pikkukauppa nimeltä Sherpa, josta kävimme alkutankkauksen kämpille, johon paloikin sitten 200 euroa. Jatkossa kävimme läheisessä Aldissa (josta tässä emme vielä tienneet).

Päivä 3.

Montgenevre. Serren laaksosta hieman etelään on Montgenevren huippu. Se on hieman korkeampi kuin Monetier ja lähdimme haistelemaan haikkimeininkejä sieltä. Itsellä oli edellinen ilta mennyt paikallisen lekurin (halvin punaviini) kanssa ruokaa laittaessa ja sehän iski aikamoisen päänsäryn. Ilmeisesti halvin viini ei ole aina parasta. Siksi aamuruoka jäi vähän vähiin ja yhden firniseinän laskemisen ja takaisin skinnaamisen jälkeen tyydyin katselemaan Itä-Eurooppalaisten skinnaajien pölhöilyä. Muut lähtivät jollekin huipulle, josta sai laskettua noin 400m verttiä erilaisia firnirännejä. Oli vissiin eeppistä.

Omat 95mm skinit osottautuivat hieman kapeiksi skinnaushommissa, Sumo on keskeltä 125mm ja reunat jäi vähän liian helposti kannattamaan suksea. Tähän kun lisätään porukan levein suksi ja huonoin kunto, niin tilanne on valmis. Skinnaus oli paitsi raskasta, niin myös melko ikävää, joten illalla välinevälppäystuokiossa annoin hankintalupauksen uusista 130mm skineistä, jotka sitten leikattiin Sumon muotoihin (ei tarvinnut kamalasti..). Nyt niillä skinnaa vaikka puuhun!

Päivä 4.

Montgenevre. Edellisen päivän laskut olivat hyviä ja itse uusilla energioilla ja skineillä matkaan. Saldona huimat kaksi laskua, edellisen päivän skinnailut olivat taas verottaneet muiden voimia. Reissun tähän mennessä parhaat hiihdot. Firniä firniä. Pari fotoa, mutta ei mitään jälkipolville kehystettävää.

Illalla OP kaivoi kontaktejaan ja päädyimme seuraavana aamuna La Graveen.

Päivä 5.

La Grave. Yksittäisnousu 31e / naama. Nousuun kuluu 45 minuuttia. Kaikki easy access hiihdetty aivan (le) betongiksi ja vaikeissakin (ei minulle tarkoitetuissa) ränneissä jälkiä. Pulkkis Markku esittelee meille paikkoja ja päädymme laskemaan St. Cristoffiin (jotenkin noin se kirjoitetaan). 900 metriä verttiä, elämää pidempi traverse ja ravintolaan syömään.

Alku seinästä oli todella vaikeaa. Lumi on viikkojen aikana sulanut pehmeäksi noin 15-20cm syvyydeltä ja sitten taas jäätynyt, sulanut, jäätynyt, sulanut.. Aina sulan aikaan siellä on sitten käyty laskemassa, ja jäljet ovat pakkautuneet kovaksi. Tuloksena melko jännittävä (=epämiellyttävä) seinä. Jotain fotausta yritettiin, mutta kuvaaja taas valkkasi väärän paikan ja ei jäänyt jälkipolville kehystettävää. Jonkun 35 astetta ränni vissiin oli jyrkkä, näillä taidoilla ja noilla lumilla ei tullut tehtyä mainittavia urotekoja.

Viimeiset 200-300m verttiä alkoi pehmenemään paremmin ja toisten jälkiä oli vähemmän. Olisi ollut saumaa päästellä, mutta yläosa oli saanut minut jotenkin henkisesti jarruttelumoodiin, eikä siitä sitten oikein tullut mitään. Tajuttuani alhaalla, että tässä nyt missattiin oikeasti hiihtoa, alkoi oikein ärsyttää.

Onneksi puolentoistatunnin poikkaroinnin ja louhikkoloikinnan jälkeen olimme paskaisine housuinemme Cristoffin ravintolassa syömässä. Nälkä oli korvia huumaava ja ruoka oli hyvää, lähinnä tuli mieleen karjalanpaisti missä on isompia lihakönttejä. Ravintolanpitäjä järjesti meille vielä taksikyydityksen La Graveen (olimmehan vuoren väärällä puolella ja automme oli La Gravessa) joka maksoi melko tarkkaan 100e. Taksikuski ajoi kaikkien odotusten vastaisesti melko rauhallisesti, eikä tarvinnut pelätä – ehkä juuri siksi mutkaiset tiet saivat kyytiläiset melko huonovointisiksi, onneksi ei sentään tarvinnut pysähtyä.

Vielä jälkkärikahvit Markun kanssa, skinnaussuunnittelua (jotka jäivät myöhemmin toteuttamatta) ja autoon ja takaisin majoitukseen Monetieriin miettimään, että mitäs sitten tehdään.

Päivä 6.

Sestriere. Sestriereen oli pari viikkoa sitten dumppaillut hieman lunta, mutta aiemmin olimme pitäneet niitä lumia kauan sitten laskettuina, eikä maksanut vaivaa mennä Sestriereen.

Mielipiteet saatiin kuitenkin muuttumaan, kun ainakin minun mielestäni reissussa piti saada hiihtää myös hissipyydaa. Markun kautta kuulimme myös muutamista muista kavereista, jotka olivat hiihdelleet Sestrieressä, eli kyllä siellä jossain jotain piti olla.

Sattumalta osuimme juuri näiden hahmojen kanssa samaan aikaan parkkipaikalle Sestrieressä ja saimme hieman vinkkejä siitä, mihin kannattaa mennä ja mihin ei. Sumojen kantit oli teroitettu (ToolTonicilla) valmiiksi, joten ei muuta kuin lippujen ostoon (á 34e) ja kattelemaan mitä sieltä löytyisi.

Ja sieltähän löytyi. Ensin parisataa verttimetriä isoa kenttää ja sen jälkeen tihenevää, mutta onneksi aukkoisaa mettähiihtoo. Siis oikeaa puuteria! Muistin ehkä mainita meidän skinnausintoilijoille tästä hissipyydan ihanuudesta ja tuotto-panos-suhteesta.

Aikaisemman päivän nihkeilyn takia olin tänä päivänä vähän jämäkämpänä tarkoituksena hiihtää niin hyvin kuin osaa. Se onnistuikin yläkentällä ihan hyvin, mutta mettä tuntui paikoin melko tiheältä. Toisella kierroksella kuitenkin löysimme metästä parempaa aukkoa ja vähän joutui jo virittelemään ”isä oli köyhä kirvesmieeeess..”. Hyvää hiihtoa.

Tässä vaiheessa OP joutui lähtemään työreissulle Pariisiin ja läpsystä peliin iskeytyi Aki, suoraan Oulxin juna-asemalta (tai jostain).

Päivä 7.

Sestriere. Ei sitä tietenkään osannut muuallekaan enää mennä, kun vihdoin päästiin (hissi-)pyydan pariin. Samaan suuntaan mahtui vetoja ja metsästä löytyi pitkiäkin aukkoja, joissa muut eivät olleet käyneet laisinkaan. Eka veto menee jo sulavammin, mutta toka veto on jo todella kova. Ainut mikä jäi harmittamaan, oli isolla kentällä perusvirhe – sukset takaa ristiin ja kun paino on sopivasti suksella, ei sitä meinaa saada pois. Ei mitään mankeleita, pikku pyllähdys. Mutta ennen sitä hyvää hiihtoa ja jopa HYPPYJÄ kivien päältä. En tiedä mitä aineita mulle oli annettu, kun HYPPÄSIN offarilla.

Metästä ei meinannu enään löytyä niin ihmeitä, mutta hyvää kuitenkin – sujuvuutta tuli rutkasti ja sitä kautta hiihto helpottui ja mettä alkoi tuntua yhä harvemmalta. Joillakin jopa liian harvalta. Matso ja Pave lähti haastamaan jotkut äärikurut, muut valuteltiin perusreitit alas.

Päivä 8.

Sestriere. Katseltiin ruottalaisen guidoporukan menoa edellisenä päivänä ja otettiin yks lähimetän veto. Aika vaikeaa hiihtoa, reidet oli vähän jumiset ja rinne oli viettävää, mutta niin loivaa, että käännöksiä joutui vähän hyppyyttämään. Raskasta hiihtää.

Sieltä kolisteltiin alas ja uusi kierros, tällä kertaa vähän eri suuntaan. Ja sillon osui kunnon jäkpot, meinaan harvaa mettäputikkaa oli heti ja kerralla palijon. Okei, sen jälkeen tehtiin vähän uusia ratkaisuja ja jouduttiin vähän tiheisiin ja jyrkkiin paikkoihin, lisäksi Pave otti yhden käännöksen väärän suuntaan ja myöskin lumi muuttui liimaksi. Tuloksena oli se, että alas pääsemiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen siirryimme pizzalle ja kämpille.

Päivä 9.

Monetier-Villeneuve-Briancon-Puy St. Vincent. Lauantaina majoituksemme loppui ja kasasimme aamulla kamat autoon ja luovutimme huoneiston. Seuraavat kaksi yötä olisi Puy St. Vincentin kahden tähden hotellissa, jossa on sauna!

Ainoastaan Aki meni vetämään rinnehiihdot, muut nautimme erilaisia ruoka-annoksia Villeneuvessa ja Brianconissa. Tässä vaiheessa saatiin arvottua kotiinkin tuliaisia, vaikka valikoimaa ei voi kyllä kehua – paitsi jos haluaa ostaa vuokrasukset.

Nokia Ovi Maps vähän kujeili meille matkalla Puy St. Vincentiin, mutta paikallisen kaverin avulla löysimme mestoille (olisi pitänyt ajaa vain suoraan..). Varasimme saunan, joka oli 2,5m kanttiinsa oleva kuutio yhdellä heti-valmis -kiukaalla. Ihan ok sauna kuitenkin, hintakin varsin kohtuullinen.

Arvuuttelimme seuraavan päivän hiihtoja, viereinen keskus näytti lupaavalta – eihän siellä ketään voi käydä.

Päivä 10.

Puy St. Vincent. Väärin. Koko Etelä-Ranskan myyrät olivat kerääntyneet sinne. Ja niiden vanhemmat. Ja lunta ei ollut yhtään. Eikä etukäteen katsotuille reiteille päässytkään ilman rappelointia.

Muutama pyydafoto (löytyi sen verran) ja paljon rinnefotausta (ai miksikö?). Ei jäänyt jälkipolville kehystettävää, mutta sen tässä vaiheessa varmaan jo arvasikin.

Päivä 11.

Puy St. Vincent – Bergamo – Pirkkala – Tampere. Aamulla oli vähän jännäkakka. Italiasta vuokratuissa autoissa oli kesärenkaat ja aamupäiväksi oli luvattu lumisadetta. Ylitettävänä oli kaksi solaa, jolloin käytiin lähes 2000m korkeudessa. Joten asiassa oli riskinsä.

Joten kun klo 8.30 pakkasimme autoihin viimeisiä kamoja ja lumihiutaleita alkoi leijailemaan alaspäin, tuli hieman kiire. Onneksi lumisade ei yltynyt kunnon pyryksi missään vaiheessa ja pääsimme korkeimpien kohtien yli vaivattomasti ja ilman tilanteita.

Joku italiaano oli lähtenyt tekemään sankariohitusta italialaiseen tapaan. Huomasimme sen jälkikäteen ajaessamme keskellä tietä kyljellään makaavan auton ohi.

Jos Ovi Maps käyttäjät ajelette Bergamon suunnalla, niin huomio! Hakusanat Bergamo Airport ajattaa jostain syystä Milanon keskustaan, eikä suinkaan Bergamoon. Kai sen verran pitäisi olla kartalla, ettei moista mokaa pääsisi käymään, mutta minä olin kartturi – arvatkaa kävikö..

No, onneksi lumivaaran takia oli startattu ajoissa, eikä tästä poikkauksesta saatu mitään isompaa issueta rakennettua.

Kolmen tunnin päästä oltiinkin Pirkkalassa. Ranskan puolentoistakuukauden kuivuus päättyi samana hetkenä, kun ländäsimme Pirkkalaan. Huonoa tuuria, mutta katkera en osaa olla.

Tämä on viikkoturistin arkea. Paitsi jos reissaa Maliskan kanssa.

Silloin voi olla kuivia kuukausiakin.

Kategoriat
Yleistä

JB testaa: Struve uudelleen

Aiemmin pölhöillessämme Jämsässä Struven ketjun paikkeilla olimme Oravivuoressa. Jotkut varmaan muistavat tarinan kahdesta vapaalaskijasta, jotka lähtivät Jämsän maastoihin hiihtämään putikkaa vesisateessa. Matka oli mieleenpainuva.

Oravivuori ei koostaan huolimatta oikein lunastanut asetettuja odotuksia. Tänä vuonna tutkimusta tehtiin netin suosituimmissa tietopalveluissa (relaa.com) ja päädyttiin siihen että Jämsän Struven ketjulla on vielä muutamia kukkuloita, joille täytyy käydä kiipeämässä. Kevään ensimmäisenä kauniina aurinkopäivänä kävimme tuumasta toimeen.

Matso ja Jasmo skinnaa jäällä
Ei muuta kuin matkaan

Jutun moninaisesta kuvituksesta vastaavat Jasmon surullisen kuuluisa Samsung Galaxy S, Matson kuvausmultimediapuhelimien ykkönen, eli N8 ja Tomin pokkari. Voitte arvuutella mikä kuva on milläkin otettu.

Tällä kertaa ensimmäisenä paikkana oli Vaaruvuori. Vaaruvuori on noin 120m korkeuseroltaan oleva osittain suojeltu kukkula, jonka laella on vaellusreitti ja jotain muuta sellaista.

Vaarun jyrkkä

Menimme tietysti luonnonsuojelualueiden ohi kohti harvaa mäntymetsää, kuten Relaassa sanottiin. Skinnailu ylös meni helpohkosti, ainoastaan minulla oli taas ongelmia skinien kanssa. Ne eivät ole enää ihan uudet ja ne ovat myös 25mm kapeammat kuin sukset, jolloin käy aika herkästi niin, että reunat kannattavat suksea ja skini lipsuu.

No siitä huolimatta ylös päästiin. Harvaan mäntymetsään.

Harvuus o suhteellista

Tälläkään kertaa lumet eivät olleet aivan sellaisia kuin olisi pitänyt olla. Lisäksi harva mäntymetsä olikin louhikkoista sekametsää, jossa oli paljon kaatuneita puita ja muita jännittäviä yllätyksiä. Aika Paha Koli henkinen kaikkineen.

Mutta ei jäänyt harmittamaan. Tällä kertaa olimme ottaneet ensimmäisestä kerrasta opiksemme ja mukana oli makkaraa (myöhempää käyttöä varten), leipää, kahvia ja vaimon leipomia herkullisia mokkapaloja. Eväspuoli oli siis kunnossa.

Laskeutumisen jälkeen kello oli sen verran, että kerkisimme läpsytellä takaisin autolle ja lähteä vielä katsomaan toisen vuoren. Se oli nimeltään joku Pölhövuori ja sen saavuttaminen oli helppoa – joskin paikka oli myös pienempi kuin Vaarun reunamat.

Laskeva aurinko toi näkymiin tiettyä hienoutta.

Viimeisen kerran skinejä pois pohjasta

Tämä seinämä oli ihan toista laatua kuin Vaarun louhikkopuska. Ihan hyvää hiihtoa, joskin seinämä oli aika rikkonainen, muutamia kaatuneita puita ja siirtolohkareita. Lumi oli paljon parempaa kuin Vaarussa, pohjoisseinämällä ihan oikeaa puuteria. Mielellään olisi ottanut pari kierrosta lisääkin, mutta valo alkoi maailmasta poistua, joten pienet makkaratulet löytämällämme tulentekopaikalla ja sitten kotiinpäin.

Kynsitulet tulentekopaikalla

Hyvä reissu. Jatkumoa viime vuoden pölhöilyihin. Oltiinpahan tuokin 5 tuntia pois pahanteosta ja saatiin raitista ilmaa. Eikä mennyt pelkäksi kiipeämiseksi, tällä kertaa saatiin oikein laskuakin. Keski-Suomen timantteja.

Kategoriat
Yleistä

JB testaa: Mustavuori

Aina ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Tai Mustavuorta kauemmaksi hiihtelee.

Tässä viime aikoina on tullut käytyä tuolla Sappeessa hiihtelemässä, kun on tehnyt mieli hiihdellä. Tai eritoten viime vuonna kävin monta kertaa. Tänä vuonna käytiin jo kertaalleen Matson kanssa Sappeessa ja oltiin kummatkin ihmeissään, että miksi me täällä käydään, kun hiton tylsä paikka. 4 tuntia menee reissuun vähintään, hiihto ei ole kaksista ja hinnat ovat hirveät.

Joskus voit nauttia Sappeessa sitten jonottamisesta.

Mutta miksi mennä Sappeeseen, johon on hiton pitkä matkakin, kun Mustavuori on ihan lähellä. Korkeuseroa sanoovatten 80m mitanneen, tiedä sitten kuinka selvänä. Profiili hyvin yksinkertainen. Lähtee viettämään ja viettää jonkun matkaa ja sitten tulee hissi. Ihan kiva. Tämmönen lussu kaveri saa jonku 8 käännöstä 16m kääntösäteisellä tellusuksella tuohon. Haha.

Nopeita kierroksia. Keppiurpot vähä haittaa, mut jos niitä ei ole niin aivan passeli.

Aivan sikakallis paikka sekin, 20e / 2h tuollaisessa tönössä. Ja tänään mentiin illalla joskus kuuden jälkeen, paikka menee kasilta kiinni ja silti ottaa täyden hinnan. Aivan pyllystä.

No, pari kertaa vuoteen jos käy ja jättää Sappeet käymättä, niin tämähän on säästöä. Makkispekkiksiä ei tullut testattua, mutta sekin on ehkä ihan hyvä asia.

YHTEENVETO
Hyvää:
+ Lähellä
+ Kierroksia saa nopeasti
+ Muoto on ihan hyvä

Huonoa:
– Nihkee myyjäakka
– Valot on vissiin Kolin nykyisiä edeltävät valot uusiokäytössä. Eli onnettomat tuikut, jotka ei näytä mitään.

JB suosittelee muutamia kertoja kaudessa, ei ehkä pääkaupunkiseudulta kannata tulla kuin kerran kauteen.

Kategoriat
Yleistä

Hiihtoleffat

HiihtoHihtoleffoja tulee jonkun verran katsottua, eritoten niitä tuli katsottua nuorempana. Ja toki hyviä rainoja tulee nytkin katottua netistä, kavereilla tai jopa elokuvissa.

Eilen katsoin vapaalasku.comin syksyn bileissäkin katselussa olleen Deeperin. Pidin elokuvasta hirmu paljon.

Suurin osa hiihtoleffoista, ainakin niistä mitä olen nähnyt, perustuu temppujen ja linjojen suruuteen ja vaikeuteen. Ja niistä koostetaan sitten 30min – 1h30min kestävä pätkä, jossa lasketaan. Välillä on myös lifestylepätkiä, jotka yleensä on jotain kuulilta näyttämistä ja irvistelyä.

Ja siinäpä se. Hiihtoleffojen rakenteet eivät juuri poikkea pornoelokuvista, siksi jotkut puhuvatkin hiihtopornosta. Se toimii kyllä, mutta on lopulta vähän tylsää. Kehitys on tähän saakka perustunut lähinnä kuvaustekniikoihin, jotka ovatkin kyllä näyttäviä. Tylsyyttä estämään on pitänyt ottaa sitten wingsuitit ja ski base lasku/hyppäys. Wingsuitit on ihan mielenkiintoista, koska se on jotain niin uutta, mutta tuo ski base ei kiinnosta vähääkään.

Palatakseni Deeperiin, siinä ei ollut base-hyppäystä, eikä edes hiihtoa, paitsi splitillä ylämäkeen. Mutta leffa – vaikkakin pitkähkö – oli mielenkiintoinen ja siinä oli jopa draamallisia elementtejä! Hiihtoleffassa! Se on kuin jännittäisi pornoleffassa, että mitähän sanottavaa sillä putkimiehellä on, onpa se viksu.

Muistan tykänneeni myös Seth Morrison Chroniclesista. En voi väittää, että siinä leffassa ei irvisteltäisi ja vedettäisi isosti – ei, mutta leffassa oli myös muuta minua kiinnostavaa sisältöä. Kuinka Seth Morrisonista tuli koko hiihtomaailman kuumin nimi.

Tätä dokumentaarisuutta kaipaisin hiihtoleffoihin. Vaikka kaikki ei nousujaan haikkaa, niin kun Deeperissä, niin kai siellä on joku tarina aina kerrottavana. Sinkkipäivien hajoilua, paikkojen tsekkailuja ja kuumotusta ja niin edelleen. Varsinaista suoritusta edeltävät vaiheet ovat mielestäni yhtä kiinnostavia kuin se vetokin – tietysti joillain rajoituksilla.

Mutta ehkä se ei sitten olisi enää hiihtoleffa, vaan enemmänkin dokumentaari ihmisistä, jotka hiihtävät. Kenties tällaisellakin genrellä on paikkansa hiihtoleffamaailmassa. Ainakin Deeper olisi ollut todella tylsä pätkä, jos siinä olisi ollut pelkästään ne laskut kuvattuna.

Kategoriat
Yleistä

JB testaa: Ruka 2010

Tadaa! Taas oltiin Rukalla ja lukijat jo odottavat minkälaista marmatusta ja itkemistä etelän hetelmistä, kalliista hinnoista ja paskoista rinteistä nyt tulee. Ehkä tulee, ehkä ei.

Tällä kertaa ei otettu Mazdaa matkaan, vaan saksalaisittain liikuttiin nelivetoaudilla, joka varsinkin takaisin tullessa tuli ihan tarpeeseenkin. Menomatka oli yhtä paussia. Ensin logistiikkapäällikön piti saada kurkunkostuketta Orivedeltä, sitten jo jäätiinkin syömään johonkin legendaariselle Jyväskylägrillille, siitä Kuopioon shoppailemaan ja ahtamaan auto niin täyteen, kuin se vaan näillä luonnonlaeilla on mahdollista.

Ja silloin oltiin vasta puolivälissä. Kenen idea on a) mennä aina Rukalle b) aina ajaa sinne? Tahko olisi puolet lähempänä..

Mökki oli sama kuin viime vuonnakin, eli sinne mahtui ihan hyvin. Väkeä oli tällä kertaa hieman enemmän, 15 jamppaa selasi reissulehtiä illat.

Mites se hiihtäminen sitten? Kävin syksyllä poistamassa Camusta puoleen hintaan Movementin Jamit. Se on sellainen joku reilu 180cm sivakka, jossa on mukavan lyhyt kääntösäde ja keskellä on leveyttä 85mm, kuten puuterisuksessa pitää ollakin. On meinaan hyvä suksi. Matsolainen sen tietysti hiveli ja viimeisteli ennen lähtöä jumalaiseksi, mutta veikkaan että osa oli suksenkin hyvyyttä. Rukan rinteet antautuivat sukselle sata nolla.

Tähän kun liitetään vielä uudet tellumonot (T1), niin tuntuma alistamiseen oli hyvä. Rukalla. Ruohos Anan innoittamana lähdin tietty laskemaan myös väärinpäin, mutta luistopuoli ei meinannut pysyä alapuolella.

Mutta ei isompia angsteja rinteistä tai jonoista. Tai no vähän jonoista. Mikä siinä on, että sitä Saaruan tuolihissin jonoa ei saada fiksattua järkeväksi, että olisi ihan oikea sinkkulinja ja sitten se neljä porttia. Kunnon häröpallo se jono, ollut jo 5 vuotta.

Mutta rinteet riitti juuri ja juuri kolmen päivän laskuihin. Kelo-puolelta löytyi välillä piristävää vaihtelua, eturinteet jäi aika vähille laskuille, koska ne oli lanattu keltaiselle jäälle ja se oli (kylmän) tuulen puolella. Valaistusolosuhteiden (helevetin pimeä) vuoksi laskimme iltavuorossa (alkaen noin klo 15), jonka vuoksi rinteet oli ottaneet jo hieman itseensä alkupäivän hierojista.

Miksi ei enempää angstia? Tässä syitä:

  • En mennyt ostamaan lippua lipputiskiltä
  • En käynyt affessa Pisteessä enkä Bistrossa, vaan meidän omalla mökillä (joka on aivan Vuosselin vieressä)
  • Yritin olla positiivinen, jotta voi nauttia
  • Pikkuhiljaa alkaa hyväksymään tosiasiat

Ja ihan hyvin meni. En uudelleen tänä vuonna Rukalle menisi, mutta ihan kiva keikka oli. Joku Pyhä, tai jopa tänä vuonna Tahko, olisi kiinnostanut aika paljon enemmän, mutta ennakkovaraajan on betsattava lumivarmuuteen.

Opin matkalla myös jännittäviä korttipelejä, esim pelin nimeltä 500, jonka säännöt tuntuivat olevan jatkuvassa kehittymistilassa ja myös norjalaisten kansanpelin, mysterious eight, jonka säännöissä ei ollut varsinkaan mitään järkeä. Suomessa vastaavanlaista peliä kai pelataan nimellä seiska (ei siis risti-), mutta tuossa norskiversiossa oli vielä vähemmän järkeä. Epäilen että after-olut oli aiheuttanut sääntöihin muutoksia.

Summa summarum, hyvä keikka eikä paluumatkan lumimyräkkäkään ollut aivan kamala, paitsi parissa kohtaa (jolloin tietysti minä ajoin..) Tellukäännös muuttui aika paljon paremmaksi, vihdoin pääsin sieltä takasnujusta eteenpäin ja kunnolla lantiota rinteeseen. Suksen leveys auttoi tässä, kun side ei heti tarraa. Mutta eiköhän nämä kaikki taas degeneroidu pois, kunhan ensimmäiset puuterit pääsee kokeilemaan. Ei kyllä haittaa tippaakaan.

Kategoriat
Yleistä

Hyvää syksyä

Tänään ajattelin tehdä ihan erillaisen postauksen kuin normaalisti. En aio valittaa mistään. Ajattelin toivotella hyvää syksyä lukijoille.

vinkkejä syksyn viettoon jasmon blogista.

Syksy meinaa sitä, että talvi alkaa lähestymään. Tulisiko meille yhtä hieno talvi kuin edellinen – toivottavasti. Toivottavasti ei kuitenkaan niin kylmä, mitä puolalaiset veikkaa. Syksyllä näkyy luonnossa hetken aikaa värejä, jotka voi joku keritä huomaamaan ennen harmauden hyökkäystä.

Syksyllä alkaa talven suunnittelu. Milloin mennään Rukalle ja miksi taas sinne? Entä milloin Leville ja onko Nororokotukset kunnossa. Otetaanko alppiretki, luokkaretki vai häämatka.

Ei syksy hullumpaa aikaa ole. Hyvää syksyä kaikille lukijoille.

Ja ei. Tämä ei ole mikään lopetusuutinen. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavassa postauksessa valiteta maailman menosta silmät liekeissä. Mutta tämä hetki nautitaan rauhasta.