Jotkut ehkä muistavatkin muutama kuukausi sitten kuumana käyneen ja nyttemmin vähän lientyneen lapsiporno- ja sensuurikeskustelun. Kyseessä siis se, että Suvi Lindén eturivissä vaadittiin operaattoreita sensuroimaan lapsipornosivut ettei niille lapset joutuisi, eivätkä muutkaan kunnon kansalaiset, vahingossa. Tämän superajatuksen takana on tietysti pelastaa oma omatunto, samalla kun valtion budjetissa on seksuaalisen väkivallan lapsiuhreille vähemmän rahaa kuin koskaan.
Sensuurin avulla ei tietenkään itse uhreja nimittäin auteta.
Miksi tästä sitten nousi keskikokoinen kohu? Oikeastaan etunenässä oli Matti Nikki lapsiporno.info sivustollaan. Sivuilla Matti Nikki kritisoi sensuurijärjestelmää ja osoittaa että ns. lapsipornolistalla on suunnattoman paljon myös laillista kamaa ja mm. thaimaalaisen prinsessan muistosivu . Poliisi (tai kuka ikinä) päätti sensuroida Matti Nikin sivuston ja sen jälkeen äläkkä nousi.
Miksi kaikenlaisten (laillisten)saastasivujen sensuroiminen sitten kiinnostaa? Suurin osa sensuurilistalla olevista kohteista on kuitenkin pornosivuja, kuten homopornoa. Kyse on a) sananvapaudesta ja b) järjettömyydestä. Enkä tarkoita sananvapaudella sitä, että sananvapauden nimissä saisi julkaista lapsipornoa. Vaan sitä, että salainen sensuurilista ennakkosensuroitavista nettiosoitteista on vahvasti perustuslain sananvapauspykälää vastaan. Lisäksi nähtävästi listaa alettiin heti käyttämään väärin vaientamaan toisinajattelijat kuten Matti Nikki. Suomessa! Ajattele.
Poliisi ei ole tehnyt mitään, jotta sensuurilistalla oleva lapsiporno saataisiin pois netistä ja sen tekijät kiinni.
Järjetöntä kuvio on siksi, että sensuurilistan kiertäminen on niin helppoa, ettei estolla voi nähdä saavutettavan mitään. Esimerkiksi lapsiporno.info (joka on ainakin Elisan liittymistä sensuurissa) löytyy kuitenkin kohtuullisen uutena Googlen cachesta. Että niin. Mitä sensuurilla saavutetaan? Sekö, että ei vahingossa joudukaan lapsipornosivuille? Kuinka moni meistä on vahingossa joutunut lapsipornosivuille?
Kun poliisilta kysyttiin, miksi Googlea ei sitten sensuroida, vastaus oli ”koska Google on selain”.
Henkilökohtaisesti politiikka hieman ihmetyttää minua. Suvi Lindén on taas häärimässä ja pyörimässä, ensin hän antaa lausuntoja siitä, että nykyinen ”vapaaehtoinen” sensurointi pitäisi muuttaa pakolliseksi ja myöhemmin hän sanoo ettei koskaan ole sanonut moista. Ja muutenkin pyörii ja väistelee ja häslää ja käyttää fiksuja kommentteja, kuten ne jotka väittävät etten tiedä mistä puhun eivät taida itse tietää mistä puhuvat.
Ei ihme että ihmiset vaativat Suvi Lindéniä eroamaan – taas.
No, sitten aktivistit tekivät oikeusasiamiehelle ja ties minne valituksia sensuurista ja poliisi lupasi tehdä parannuksia suodatukseen. Muutamat operaattorit ovat lopettaneet jo sensuurilistan käytön ja mm. TeliaSonera ei sensuroi. Poliisi ei ole tehnyt mitään, mutta myöskään listat eivät ole päivittyneet enää.
Kaikki näyttää siltä, että listan järjettömyys ja lainvastaisuus vie siltä myös poliittisen tehon, eli se unohdetaan. Mutta kuinka monta miljoonaa euroa tähänkin taas poltettiin? Milloin politiikassa tajutaan, ettei internetiin liittyviä päätöksiä voi tehdä vain perstuntumalla, vaan – halusipa sitä tai ei – tarvitaan myös tekninen näkemys.
Olen kuullut ja ehkä huomannut itsekin, että krapulat pahenevat iän myötä. Siinä missä aikaisemmin aamu saattoi mennä harakoille, mutta iltapäivästä oli jo toimintakykyinen, niin nykyisin monesti koko päivä menee horroksessa.
Nyt kyllä täytyy myös katsoa peiliin, vaikka omaksi viaksenikaan en tuota Ubuntun toimimattomuutta WLAN-tukiasemani kanssa voi hyväksyä. Koska 128bit WEP ei toiminut Windowsissa, päätin antaa WPA:lle vielä uuden mahdollisuuden – nyt siten, että aina kun ei toimi, niin muutan tukiaseman asetuksia.
Yksittäistapaus on siitä jännittävä määre, että se ei muutu miksikään riippumatta siitä, mitä laskutoimituksia tehdään. Jos yksittäistapauksia on vaikka 5 tai 500 eli yksittäistapaus kerrottaisiin 500:lla, niin lopputulema on silti yksittäistapaus. Yksi poikkeus tähän kuitenkin on. Nimittäin jos yksittäistapauksia on todella runsaasti, puhutaan tuhansista ja ne voidaan todentaa, niin itse yksittäistapauksen määritelmä (yksittäinen tapaus) murenee ja mutatoituu. Sitten siitä tulee asiakas ei osaa -tapaus. Tämän teorian on määritellyt vuonna 2008 Hannu ”yksittäistapaus” Vuola, tunnetaan myös Sampo Pankin viestintäjohtajana.
Parasta on, kun asioista ei saa puhua niiden oikeilla nimillä ja totuutta pitää kartella.