Olen aina tykännyt katsella scifi-elokuvia ja -sarjoja. Jos tartun kirjaan, valintani osuu lähes poikkeuksetta fantasiaan tai tieteiskirjallisuuteen. Hyllystä löytyy kaikkea Witcheristä ja Kvanttivarkaasta aina Isaac Asimovin klassikoihin. Nämä ovat olleet tosi viihdyttäviä, mutta olen pannut merkille toistuvan ja ärsyttävän kaavan.
Usein käy niin, että kirjasarjan ensimmäinen osa on se paras. Siinä esitellään uusi maailma ja idea; kirjailija käy ympäristöä seikkaperäisesti läpi ja tuntuu olevan tyytyväinen luomaansa maailmaan. Mutta kun joudutaan kirjoittamaan kakkos- ja kolmososia, se alkuperäinen maailma ei kirjailijan mielestä enää riitäkään. Aletaan lisäillä kaikenlaisia outoja juttuja.
Näin kävi mielestäni esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaassa. Siinä oli erinomainen ja kiinnostava perusajatus, mutta jälkimmäiset kirjat menivät todella sekavaksi ja aikamoiseksi ”trippailuksi”.
TV-sarjojen kirous: kun mopo karkaa käsistä
Sama ilmiö vaivaa tv-sarjoja, ehkä vieläkin pahemmin.
Otetaan esimerkiksi eräs scifi-sarja, josta pidin aluksi valtavasti, The Expanse. Se oli jotain aivan ennennäkemätöntä. Katsoin sitä suorastaan haltioituneena, sillä en ollut ikinä aiemmin nähnyt niin hienosti kuvattua avaruusympäristöä. Avaruus oli luonnollinen osa kaikkea toimintaa: oli nähty vaivaa sen eteen, miten alukset käyttäytyvät tyhjiössä, miltä taistelu oikeasti näyttää ja millaisia fysiikan ongelmia ihmisillä on.
Mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sitä pahemmin juoni lähti käsistä. Siinä ei ollut enää oikein mitään tolkkua, ja mukaan ahdettiin aivan liian paljon erilaisia asioita. Alun realismi ja tiukkuus katosivat kohinaan.
Pelit ymmärtävät pysyvyyden päälle
Jos tätä vertaa tietokonepeleihin, ero on huomattava. Aika moni peli, jota olen pelannut, pyörii itse asiassa tosi tiiviisti yhden konseptin ympärillä.
Lähes aina pelissä on alusta loppuun samat pelimekaniikat. Niitä ei muuteta kesken kaiken, tai jos muutetaan, niitä vain tuunataan hieman tarinan ehdoilla. Puolivälissä peliä tekijät ja käsikirjoittajat eivät yleensä kyllästy ideaansa, keksi jotain ihan muuta tai lähde viemään ajatusta jonnekin aivan uudelle tangentille. Peli yrittää yleensä kertoa yhden, eheän tarinan.
Pelin läpäisy saattaa kestää 50–150 tuntia, kun taas pitkäkin tv-sarjan tuotantokausi on yleensä vain noin 10 tuntia. Miten on mahdollista, että peleissä tarinat kestävät kasassa paremmin?
Ehkä ero on siinä, että pelaaja voi itse valita tahdin. Voin päättää, kuinka nopeasti etenen, kuinka paljon tutkin taustoja tai haluanko vain juosta pääpolkua eteenpäin. Sarjoissa ja elokuvissa tällaista mahdollisuutta ei ole, ja se voi olla yksi erottava tekijä.
Sarjoissa tuntuu olevan sääntö, että muutama jakso tai jopa ensimmäinen kausi voi olla hyvä, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä todennäköisemmin laatu romahtaa. Peleissä käsikirjoitus ja juonen koossapysyminen tuntuu olevan nykyään paremmalla tolalla.
Foundation vs. Fallout – kaksi tapaa tehdä adaptaatio
Katselin juuri äskettäin Foundation-tv-sarjaa, enkä voinut käsittää, mitä käsikirjoittajien päässä on liikkunut.
Isaac Asimov on luonut erittäin ikonisena pidetyn scifi-sarjan. Nykypäivän käsikirjoittajat kuitenkin ajattelivat, että heidän pitää ”vähän parannella” sitä televisiota varten. Ymmärrän kyllä, että kirjan kääntäminen sarjaksi vaatii muutoksia, mutta tässä tapauksessa juoni päätettiin uusia osittain siten, että kirjasta otettiin vain joitain asioita ja yhdisteltiin niihin elementtejä, joista kirjan lukijat eivät ole koskaan kuulleetkaan.
Se on mielestäni melkoista arroganssia: ohitetaan huippukirjailijan visio ja ajatellaan, että ”tehdään itse parempi”, koska sehän on muka helppoa.
Vertailukohtana katselin Fallout-tv-sarjan uudelleen läpi noin kuukausi sitten. Sen ensimmäinen kausi oli erittäin laadukas.
Sarja ei seurannut minkään yksittäisen Fallout-pelin juonta – minkä hyväksyn täysin – mutta sinne oli saatu upotettua se tunnelma ja mekaniikka, joka on meille peleistä tuttu. Siinä oli samanlaiset hahmot, factionit ja ihmisstereotyypit. Tekijät eivät olleet lisäilleet keskeisiin asioihin mitään omaa egoiluaan, vaan olivat ottaneet maailman annettuna.
Fallout on hyvä esimerkki siitä, kun luotetaan lähdemateriaaliin. Pelien maailmaa on hiottu vuosikymmeniä, joten siinä ei ollutkaan kauheasti ”parannuskohteita” tv-käsikirjoittajille. Ja kun pelisarjan luojat olivat tuotannossa mukana, lopputulos pysyi tiukasti asiassa. Odotukset seuraavalle kaudelle ovat kovat.
Pelit ovat uusi korkeakulttuuri
Sisälläni asuu ehkä tällainen ”Gamer”, vaikka olenkin jo vanha setämies. Siitä huolimatta mietin, että pelit ovat tällä hetkellä tarinankerronnan huippua. Tv-sarjat ja elokuvat alkavat näyttäytyä lähinnä kevyenä viihteenä niille hetkille, kun ei ole aikaa tai kykyä paneutua pelien syvällisiin maailmoihin.
Tilanne on muuttunut täysin aiemmasta. Ennen pelit pidettiin lasten leikkinä, ja elokuvia sekä sarjoja arvosteltiin otsa rypyssä kulttuuritoimituksissa. Nyt olisi aika alkaa miettiä toisinpäin.
Kuinka paljon enemmän nyansseja ja tarinaa tiimi voi kertoa omassa maailmassaan, jossa kokija (pelaaja) seikkailee satoja tunteja? Se on täysin eri kokemus verrattuna siihen, että sarja pyörii televisiossa taustalla samalla, kun teemme jotain muuta keittiössä.
Vaikuttaa siltä, että hyvän scifi-sarjan tekeminen televisioon on nykyään lähes mahdotonta, koska tekijöiden pitää aina lähteä kikkailemaan jotain omaa, eikä voida luottaa perusprinsiippeihin. Poikkeus vahvistaa säännön (kuten Fallout), mutta jää nähtäväksi, kuinka sekin jatkuu.
Siksi kannustankin kaikkia kokemaan huikeita tarinoita pelien kautta. Siellä seikkailu kestää, ja maailmat pysyvät ehjinä.