Kategoria: Yleistä

Yrittäminen on uskaliasta

Olen säännöllisen epäsäännöllisesti käynyt tamperelaisessa Kahvila Valossa brunssilla. Olen yhden omistajan kanssa moikkatuttu ja ”tukenut” kahvilaa aivan perustamisesta lähtien. Nyttemmin kahvilaa ei sinänsä ilmeisesti tarvitse tukea. Brunssille on enemmän tulijoita kuin sisään mahtuu.

Vinkki sunnuntaibrunssaajille: Varatkaa pöytä, jos haluatte brunssin heti klo 11, tai tulkaa vasta klo 12 jälkeen. Krapulavuorossa klo 14 jälkeen on yleensä jo varsin vapaata, mutta alkaa olla jo melko myöhäinen ajankohta aamupalalle.

En tiedä yrityksen rahoituspohjasta, mutta voi tuntea tiettyä tyytyväisyyttä omistajien puolesta, kun kahvila on sen verran kannattava, että työvoimaa voi palkata ja asiakkaita tuntuu riittävän – ainakin silloin, kun minä olen ollut paikalla. Oma-aloitteisuutta, mikroyrittämistä ja oikeaa, kestävää, yrittämistä. Ei sitä startup vouhotusta, joka on nyt trendikästä.

Maukasta sämpylää tänää mussuttaessani Valossa mietin juuri tuota yllä linkkaamaani Muxlim tarinaa ja ylipäätään näitä valtion Tukiaisia. Paljonkohan tukia on käytetty ravintolan avaamisessa ja hoitamisessa?

Yhä toistuvasti kuulen tapauksista, joissa pienyritykset haaveilevat kasvusta ja kaipailevat siihen rahoitusta. Valtio eli Tekes tarjoaisi mielellään rahaa, jos ajatus on järkevä. Tai ainakin tarpeeksi iso.

Olen kuullut tarinoita, joissa pienyrityksen on haluttu käyttää projektin suunnitteluun 100 000 euroa tekesrahaa, joka tarkoittaa silloin sitä, että yrityksen itsessään on panostettava omaa rahaa suhteessa merkittävästi, tuet kun eivät ole 100% rahoituksia. Tällä suunnittelurahalla sitten maksetaan konsulteille, jotka suunnittelevat että kuinka haetaan lisää rahaa. He tietävät, mitä projektissa pitää suunnitella, mihin kuluja saa ohjata ja mihin ei. He tietävät, mistä nimikkeistä älähdetään ja mistä kiihotutaan. Suunnittelun aikana saattaa joku miettiä myös sitä, mitä tässä nyt sitten tehtäisiin, mutta pääpaino on siinä, kuinka siihen saataisiin valtiolta lisää tukea siihen toteutukseen. Ja, että osataan täyttää niitä seurantaraportteja.

Ajatus on järjetön ja mahdoton pienille yrityksille, jotka ei voi tukiaisten tavoittelussa polttaa omaa rahaansa kymmeniä ja kymmeniä tuhansia. Onneksi löytyy myös joustavampia tukimuotoja, aina tuhannen euron ”buusteista” lähtien. Sitten eri luukulta löytyy enemmän rahaa, tuollaisiin 10-50k projekteihin, jos toimiala sattuu olemaan käynnissä olevan ”ohjelman” mukainen. Sitten rahaa saa vielä ELY-keskuksista, sadasta muusta paikasta ja Tekesiltä.

Kannatan yritystukien antamista, erityisesti pienien tukien. Näkemykseni kumpuaa tietysti siitä, että olen elämässäni seurannut lähinnä pk-yritysten tarpeita ja toiveita. En tiedä miksi Nokian pitää saada aina Tekesiltä miljoonia, tosin he tukevat yliopistoja ja maksavat veroja Suomeen ihan riittävästi, joten tukien antamisella ei rahallisesti sinänsä ole väliä. Ideologian tasolla asiaa ihmettelen.

Muutaman tuhannen euron tuet ovat juuri niitä, jotka mahdollistavat pienyrityksiä ostamaan toisilta pienyrityksiltä niitä palveluita, joita tarvitsevat, mutta jotka eivät ole heille sinänsä elintärkeitä. Tyypillisesti jonkun järjestelmän kehittäminen, henkilöstön kouluttaminen tai markkinoinnin parantaminen.

Yleensä pienet tuet ovat vielä sidottu paikallisesti niin, että toteuttavan tahon täytyy olla paikallinen yritys. Näin tuetaan työllisyyttä, sekä tuen saavassa firmassa että varsinaisessa suorittavassa firmassa. Koska rahat ovat niin pieniä, ei tarvitse järjestää seurantaa tai muuta raportointikyykkyhyppelyä. Jos yritys saa parin tonnin kädenojennuksella jotain hyötyä toimintaansa, maksaa se valtiolle itsensä takaisin nopeammin kuin kukaan edes kerkiää paperille kirjoittamaan.

Isommat tuet ovat ongelmallisempia, koska ”ilmaiseen” rahaan liittyy aina väärinkäyttöriski ja rahan käyttöä halutaan seurata. Tietysti Suomessa on saatu tehtyä tästä melko byrokraattinen killutin – josta en edes kauheasti tiedä – ja EU-rahan ollessa kyseessä, puhutaan todella massiivisesta paperiduunista.

Minä kun olen yksinkertainen ihminen ja kannatan yksinkertaisia asioita, haluaisin myös yritystuista yksinkertaisia. Joku startup-jeesus joskus ehdotti, että tuet voisivat olla puoliautomaattisia. Haetaan rahaa, joku tarkistaa yrityksen liiketoimintaidean ja yrittäjän historian ja sitten raha myönnetään. Mutta raha ei olekaan vastiikkeetonta, vaan eräänlaista lainaa, jonka ehdot laukeavat yrityksen kasvaessa.

Esimerkiksi niin että Pertin Pajan halutessa tehdä parempia paskahuuseja, he esittävät ideansa tukilaitokselle, joka tsekkaa sen ja antaa rahaa, jos ajatuksessa on järkeä. Rahalla Pertti suunnittelee uuden automaattisen tuotantolinjan paskahuuseille ja ostaa markkinointiosaamista. Jos paska osuu pönttöön tuulettimen sijaan ja liikevaihto ylittää tältä osin miljoona euroa, pitää yrityksen alkaa maksamaan saamaansa rahaa takaisin maltillisella korolla.

Miksi näin, onhan meillä pankit ja bisnesenkelit? En tiedä innostuisiko perinteinen bisnesenkeli tai Nordea paskahuusibisneksestä tai olisiko näin riskipitoiseen sijoitukseen lähtemistä. Oletettavasti ei. Yritystuet puoltavat juuri tässä paikkaansa tarjoten yritykselle edullista lainaa, jonka kanssa ei joudu vaikeuksiin.

Tämä ajatus myös vähentäisi tukirahoituksen markkinahäiriötä. Oikeasti markkinarahoitteinen projekti elää kuitenkin erilaisissa reaaliteeteissa kuin tukirahoitettava projekti. Tämän kaltainen ajatus lähentäisi näitä kahta maailmaa, mutta ei niin paljoa, etteikö vielä pelottomiakin innovaatioita voisi tukirahoituksen turvin lähteä kokeilemaan.

Ja mikä parasta, tukea tarjoavalle taholle tästä tulisi yksiselitteinen ja helppo mittari. Paljonko rahaa maksetaan takaisin versus paljonko rahaa annetaan ulos. Jos rahaa maksetaan ulos paljon ja sisään tulee lähes yhtä paljon, pitäisi hakemusten käsittelijälle antaa lähinnä miljoonabonus. Taas jos rahaa ei mene ulos, eikä tule sisään, voidaan miettiä, miksei tämä meidän tukiviidakko toimikaan. Tai jos rahaa menee ulos, muttei tule sisään, pitäisi tutkia väärinkäytösten mahdollisuutta. Ja niin edelleen.

En kuvittele tietäväni asiasta kovin paljoa, eritoten detailitasolla, mutta pääpiirteittäin pointtini on se, että yritysten pitäisi saada rahaa helpommin, niiden pitäisi tietää mistä sitä saa(!), rahaa pitäisi saada juuri sopivissa määrissä ja rahan saamisen pitäisi olla yrittäjähenkistä. Ehkäpä rahoituksen uudistukset tuovat juuri näitä muutoksia.

Las Vegas

Las Vegas oli kyllä melkoinen paikka. Sanotaanko niin, että kun ensimmäinen kohde Vapauden Maassa oli Las Vegas, ei saanut heti ihan täysin oikeaa kuvaa kyseisestä maasta.

Me oltiin Flamingo Casinolla asumassa, kolmisen yötä. Flamingo taisi olla aivan ytimen (keskellä strippiä) rähjäisin hotelli, mutta myös halvin. Arkipäivänä huomasimme, että työmiehet aloittavat jo kello 06 aamulla poraamisen yläkerrassa. Onneksi Jet Lag oli vielä sen suuntainen, että aamu-unisuus oli muutenkin poissa.

Kolmisen päivää Las Vegasta riittää kaikille. Kaduilla kulkeminen oli ärsyttävää, kun kävely oli vaikeaa ja ties mitä tissibaariläpsyttelijää oli kaikki tienoot täynnä. Ja loput halusivat myydä jotain, soittaa musiikkia täysillä tai kerjätä. 

Meno vaikutti villiltä, mutta siitä nauttiakseen olisi pitänyt olla kaksi promillea enemmän humalassa kuin nyt olimme.

Shoppailusektori Las Vegasin ytimessä oli juuri tätä naurettavaa blingiä, johon ei meikäläisellä ole varaa tai edes halua. Hieman syrjempää löytyi kuitenkin Premium Outlets, jossa oli paljon merkkiliikkeitä ja tavaraa huomattavan edullisesti, lähinnä kympillä tai kahdella (dollarilla).

Se oli jees.

Kasinot oli erittäin nautittavia. Vaikka ne paikat on tavallaan aika yksinkertaisia ja yksitoikkoisia, on ne jotenkin saatu sellaiseksi, että siellä ihminen jaksaa viettää aikaa – ihan vaikka vaan rullakoneiden kanssa, kun en rulettipöytään uskaltanut (harmitti jälkikäteen).

Kokonaisuutena Las Vegas oli sellainen paikka, joka oli hieno käydä katsomassa, mutta ei valtavaa kaipuuta jäänyt. Mutta toki jos mahdollisuus tulisi, menisin uudelleenkin. Ehkä onnikin olisi jo kääntynyt..

Krapula

Krapula

Olette varmaan lukeneet tai kuulleet asiantuntijoiden puhetta krapulasta. Että krapulaan ei ole lääkettä ja että se johtuu siitä, että alkoholi pakenee kehosta. Ja että krapula on suoraan verrannollinen juodun alkoholin määrään.

Tässä on taas yksi kohta, jossa tiede ja asiantuntijat eivät korreloi kokemusten kanssa. Useat väittävät, että aamu on helpompi jos illalla juo paljon vettä ennen nukkumaanmenoa. Tiede ja asiantuntijat sanovat, ettei sillä ole merkitystä.

Joskus on myyty kaupassa tuotteita krapulan poistoon. Niissä on yleensä ollut reilusti piristävää kamaa, kuten kofeiinia ja sitten suoloja ja vitamiineja. Sellaista kamaa, mitä voisi kuvitella tarvitsevansa rapuloissaan.

Nämä on aina poistettu kaupoista tai ainakin parantavat ominaisuudet on pitänyt unohtaa mainonnassa. Ehkä hyvä niin, tuskin ne kenenkään krapulaa oikeasti parantavat.

Mutta subjektiiviset kokemukset eivät kuitenkaan tue perusväitettä, että alkoholin määrä itsessään ratkaisee seuraavan aamun olon. Annan esimerkin. Matson häät, jossa olin bestman ja dj. Löydän itseni juomasta suoraan boolikulhosta klo 03:20, kun kaikki muut ovat menneet saunomaan. Kuuntelen PA:lla junkkaa ja tuhoan loput boolit. Olemme nauttineet alkoholia klo 16 alkaen.

Seuraavana päivänä en uskalla aamulla tietenkään ajaa (olimme kotona vasta joskus viideltä), mutta olo oli varsin mainio. Väsynyt kyllä, mutta ei huonovointisuutta tai pääkipua.

Toinen esimerkki.

Engelberg, vuosi 2008. Join kolme pientä lasia paikallista Rammstainia (~4% siideriä). Seuraavana aamuna päässä jyskyttää, en pysty hiihtämään, oksennan vessassa puolen päivän jälkeen, siihen asti pidäteltyäni.

Näistä ja monista muista kokemuksistani päättelen, että krapulaan on oikeasti lääke, sitä ei vaan vielä tiedetä. Sitä ei ehkä voi nauttia aamulla, vaan sitä ehkä pitäisi nauttia ennen alkoholia tai sen aikana. Mutta jotenkin kroppa pitäisi olla mahdollista saada tuohon häämoodiin, eikä niinkään tuohon migreenin potemiseen. Kysymys kuuluu että kuinka se tapahtuu.

Kaikkien alojen asiantuntija

Nyt kun Arttukin on tehnyt kantelun Julkisen sanan neuvostoon, pitää itsekin vähän kommentoida tätä uutisointia taas. Eikä itseasiassa pelkästään lehtiä, vaan tämä koskee kaikkea uutisointia Suomessa.

Nyt kun Mari Kiviniemi oppositiosta huutaa, miten kaikki asiat kuntajärjestelyssä on tehty väärin, tuli tämä asia taas esiin. Hän kun sanoo haastatteluissa, että kun ei edes asiantuntijoita ole kuultu valmistelussa. Talouslehdissä asiantuntijat antavat joka päivä toinen toistaan jännempiä lausuntoja.

Useissa uutisissa käytetään asiantuntijoita jopa yleisenä joukkona, asiantuntijat ovat sitä mieltä että..

Kuka on se asiantuntija ketä Kiviniemi olisi halunnut kuultavan? MIkä hänen koulutuksensa pitäisi olla, entä asema ammatissa? Entä muiden uutisten asiantuntijat, missä heidän luotettavuustiedot ovat? Jos joku sanoo olevansa vaikka rahoituksen professori, voi hänen sanomisiin suhtautua oikealla tavalla – hän ei ole välttämättä oikeassa mutta tietää varmasti jotain. Mutta entä asiantuntija?

Asiantuntija kuulostaa minusta laiskan toimittajan valinnalta silloin, kun ainut mielipide asiasta on saatu joltain sellaiselta ihmiseltä, jonka sanomisista kukaan ei olisi kiinnostunut, jos tietäisi taustat.

Tiputelkaa nimiä ja titteleitä nyt edes.

Vaalit 2012

Tää vaalimeuhkaaminen on ollut minusta hauskaa. Vihdoinkin Suomeen on saatu poliittista ilmapiiriä takaisin. Kaikkiin kysymyksiin ei vastata vaan että ihan sama.

On ollut myös mukava nähdä, kuinka ihmiset ovat sosialistisessa mediassa taputelleet omissa ryhmissään toisiaan selkään niin pitkään, että ovat alkaneet silmittömästi uskomaan itseensä ja omiinsa, esimerkiksi niin, että joillekin tuli yllätyksenä Saulin voitto.

Nyt oman elämänsä somekonsultin onkin mentävä itseensä ja mietittävä, miksei tullut voittoa vaikka somessa meni niin hyvin. Siis mä retwiittasin kaikki Pekan twiitit ja fabossa mulla on 2000 kaveria, joita oon päivästä toiseen myrkyttäny pekkajutuilla. Miksei se muuttunutkaan kannatukseksi?

Ja tähän väliin on sanottava, että olen ehdottoman ilahtunut siitä, että näistä vaaleista saatiin keskustelua facebookiin ja twitteriin ja ihmiset olivat jotain mieltä. Ja uskalsivat kannattaa jotakin. Jopa sellaista, joka ei välttämättä voita. Ja se todella muuttui kannatukseksi – uskon.

No nyt kun tämä somekonsultti, jolla on toista sataa follouveria twitterissä, ei päässytkään voitonjuhliin, alkoi se ärsyttävä ininä. Oikeat politiikan toimijat ovat tottuneet, että aina ei voita ja että demokratiassa ei oma ääni aina kuulu koviten. Somessa sitä ei voi mitenkään kokea, koska jos joku haastaa mielipiteitäsi tai ei ole sinun turinoistasi kiinnostunut, heität sen pois ympyröistäsi. Ja sama toisinpäin.

Mekanismeja tappion käsittelyyn ei siis ole. Ja somekonsultti voi pahoin. Miksi näin kävi? Oi miksi? Saatana.

Vitun landepaukut ja muut suvaitsemattomat äpärät, jotka tätä Suomea haluaa viedä takaisin Neuvostoliittoaikaan. Kaikki pitäisi polttaa tulella. Suomi ei näköjään ole valmis homopresidenttiin. Tsemppiä kaverit, vielä me saadaan Suomi suvaitsevaiseksi. Tämä on murheen päivä, suvaitsemattomuus pyörittää maailmaa :(

Ja niin edelleen. Tätä paskaa esimerkiksi twitteri on nyt täynnä. Meidän suvaitsevaiset somekonsultit yrittää käsittää tuskaansa. Ja se on näyttävää ja ihanan narsistista. Voi teitä raukkoja tuskanne kanssa.

On todella hyvä että Sauli voitti. Ei sillä, olisin huolinut Pekan presidentiksi, vaikka äänestinkin Saulia. Vaikuttaa fiksulta mieheltä. Mutta nuo Pekan kannattajat. Ne äänekkäimmät somekonsultit, jotka tekee hashtagianalyysiä Pekan impaktista twitterissä. Niiden takia on hyvä, että Sauli voitti. Kukaan ei olisi jaksanut sitä mellastusta, mikä olisi tullut jos Pekka olisi voittanut. Pekan voitto olisi noin yhdessä millisekunnissa käännetty – ei suvaitsevaisuuden – vaan somen voitoksi.

Että kun somekonsultti retwiittasi näitä Pekan kampanjatiimin twiittejä, niin oikeastaan oli tän somekonsultin ansiota, että voitto tuli.

No ei tullut. Onneksi.

Nyt seuraavaksi somekonsultin pitäisi vetää päänsä sieltä suvaitsevaisuusperseestä ja alkaa suvaita tätä vaalitulosta. Osa äänestäjistä äänesti muutakin kuin homoutta, vaikka se ilmeisesti oli somekonsultin pääpainopiste.

Melkein Ischgl

Luntakin oliNythän kävi niin, että kävimme hiihtelemässä näin tammikuun kunniaksi pienen tehoiskun tuolla Itävallassa Ischglin tienoilla, ei kuitankaan itte Isklissä.

Torstai

Lähdettiin torstaiaamuna sen verran aikaisin, että olimme jo ensimmäisen kerran syömässä Burger Kingissä klo 11 jossain Saksan ja Itävallan rajan tienoilla. Minulle nämä paikannimet eivät niin jää mieleen. Double Whopper with cheese.

Keli oli sen verran synkkä, että Garmisch Partenkirchenin (en vit jaksa kirjottaa noita nimiä..) seudulla ei jaksettu lähteä menomatkalla mäkeen, kuten suunniteltu aiemmin oli, vaan paahdettiin suoraan Isklin affeen.

Ja isklissähän nimittäin on Affe. Ei minkään lomaviikon torstai, klo 17 kaamee meininki. Ihmisiä tulee naama veressä kun jalat ei pidä alla ja Itävallan juomalaulut raikaa. Herranjumala. En  voisi olla kauempana mukavuusalueeltani.

Reissussahan meitä oli minun lisäksi konsulentti ja bootfittaaja Matso, suksenrakentaja Passo ja golfpro Tumppi. Tellua ja alppia.

Kun sitten Isklistä päästiin pois, kun Tumppi oli saanut hätisteltyä päälle puskevan tarjoilijan kimpustaan, ei muuta kuin nukkumaan ja odottamaan aamua. Vettä satoi koko ajan kylässä, nollaraja korkealla, josain reilun tonnin paikkeilla.

Perjantai

Aamulla satoi vettä. Tuning Renaulttimme kääntyi vaivattomasti laakson pohjalle ja ajoon läheiseen pieneen keskukseen. Perillä iski järkytys. Ainoastaan alagondoli oli auki ja käytännössä kyläänlasku ja taikamattoja. Ei ihan sitä mitä tultiin hakemaan. Kun lippukin maksoi ainoastaan 38e päivältä, niin päätettiin heti mennä.

80-luvulla rakennetut gondolit veivät meidät kiikkuen ylöspäin ja yritimme sinkissä tähystää ympäriinsä, josko jotain viihdettä löytyisi. Ylhäällä kuitenkin odotti mukava yllätys. Myös yksi ankkurihissi oli auki. Uutta lunta oli maassa noin 20cm ja uutta tuli taivaan täydeltä. Ensiksi hissilinjaa ja paikkojen kattomista, kunnes sinkissä suunnistimme tuolihissin alle aukolle, josta löytyi varsinainen playground. Ensimmäinen hymy.

Paikassa nähtiin myös kaksi venäläistä friiskiiarea. Muut pysyttelivät visusti rinteessä, joissa niissäkin oli parikymmentä senttiä lunta.

Uusi suksi, viimevuotinen BD:n Justice (185cm), oli vähän yllättävä. Ei ihan niin huoleton kuin Sumo, mutta mettälaskussa aivan äärettömästi ketterämpi kuin Sumo, ainakin minun lihaksilla. Sumot lähtivät jo eteenpäin, ei tarvitse niistä kysellä.

Todella hyvää sinkkihiihtoa. Mettää oli niin paljon, että näkyvyysongelmista ei juuri tarvinnut kärsiä (olen todella yössä kovassa sinkissä) ja pätkät oli kohtuullisen simppeleitä, jossa tämmöinen pullukkakin pystyi hiihtämään. Erittäin jees.

Meillä oli Logistiikkapäällikön Contour kypäräkamera mukana, katsotaan näytetäänkö niitä pätkiä koskaan kenellekään.. Kiitokset vain lainasta.

Lauantai

Lauantaiaamuna lumisade jatkui ilman taukoa. Koko yön oli satanut. Lähdimme lähikeskukseen, koska tuningautomme matalaprofiilirenkaat ei kutsuneet ketjujen virittäjiä luokseen. Ja minkälaiseen mestaan sitä taas päädyttiin. Lunta alkoi olemaan jo yli 50cm ja taas mielessä pyöri Sumo. Onneksi aamupäivän mettähiihto helpotti, vaikka lumenpaljous vähän toikin haastetta.

Olimme katsoneet jo aamusta ylhäältä isoa kenttää ”bäkkärille”, joka käytännössä johtaa rinteestä toiseen. Emme uskaltaneet lähteä, oli sen verran kuumottavan näköinen. No, paikallisia suhareitahan ei voi sattua ja kun jälkiä alkoi tulemaan, niin lähdimme itsekkin. Vaihtelevaa 30-40 asteen seinää, rännejä ja kenttiä. Joku ruotsiposse näytti meidän edellä kuinka roppaillaan. Emme oppineet.

Luntahan oli ja naamalle tuli. Kaikki paikat ei olleet mahdottoman helppoja ja lunta oli niin paljon, että sen kanssa piti olla varovainen. Hyvin selvittiin, eikä edes nähty mitään vaaratilanteita, poislukien turistiryhmät, jotka nyt ovat vaaratilanne jo itsessään.

Tässä mestassa nähtiin jo varmaan yli 20 friiraideria, mukaanlukien suomaisia possujunamiehiä. Hyvin vielä mahduttiin. Lunta satoi koko ajan. Tässä vielä heiltä aiemmin taidonnäytettä, samoilta huudeilta.


http://mcfrisk.kapsi.fi/skiing/

Siitä sitten affeen. Itävaltalainen affe ei meinannut olla minun mieleeni, mutta kun pari spritzeriä ottaa ja huutaa ruotsalaisten kanssa (yllättäen siellä oli myös ruotsalaisia..), niin Itävallan juomalaulut alko uppoomaan. Pitsalla tumppi hoiti meille vähän snapsia saksalaisilta, jotka ei olleet päässeet Iskliin, koska tiet oli lumivyöryjen (tai vyöryvaaran) takia suljettu.

Sunnuntai

Sunnuntaina sitten madness. Samassa paikassa kuin eilenkin. Lunta vähän ilmassa, mutta selvästi kirkkaampaa. Lumi hieman painunut, mutta vyörytiedotteiden mukaan lunta on tullut 70-100cm alueelle. Samaan paikkaan ei päästä kuin edellisenä päivänä, pistööri pisti seinän kiinni, aikovat pommittaa.

Kysymys voisi tietysti tässä vaiheessa kuulua, että miksi he antoivat edellisenä päivässä sinkissä hiihtää sillä seinällä ja seuraavana päivänä ei. Eikö pistöörit vaan jaksa sinkissä nousta vuorelle, vai mikä siinä on? No, me oltiin jo aikaisempana päivänä kateltu tiettyjä aidanvieruksia ja mettäpätkiä, joita käytiin alkupäivä hiihtämässä – puolen päivän (ja lounaan) jälkeen pyydaseinä taas aukesi ja ei kun hommiin.

Lumi oli hieman pakkautunut yläosasta släbimaiseksi ja pyöreät kohdat oli kuumottavia, mutta onneksi niitä oli vain ihan rinteen yläosassa. Muuten oli hyvää ja hiihtokin sujui paremmin kuin eilen – lumi oli helpompaa ja tuntumakin parempi. Edellisen illan affe ei tuntunut missään. Huippupäivä!

Maanantai

Maanantaina saikin kaikessa rauhassa käydä pari tuntia siivoilemassa parhaita jo aiemmin tsekattuja paikkoja. Olen joskus kuullut sanonnan, että hiihtää jalat altaan ja sanotaanko, että aika nopeasti alkoi reisiä poltella maanantaina. Ei ollut ehkä täysin palautunut, ehkä venyttely (muukin kuin kemiallinen) ja terveellisempi ruokailu olisi parantanut asiaa. Ehkä ei. Ehkä parempi kunto auttaisi.

Mutta, aurinkokin paistoi ainakin viisi minuuttia puolen päivän aikana. Ja yhteen saumaan osuttiin ja saatiinkin kivoja kenttäkäännöksiä. Lumi oli vähän paskoontunut, tuuli piiskannut ja painanut, mutta kansi ei sentään ihan kovaa korppua, menee helposti läpi ja on vielä helppoa hiihtää. Mettää ja kenttää pari tuntia, sitten kamat autoon, liput kiertoon ja hanaa kohti Mynikkiä, jossa lentokentällä kaikki meni kuin rasvattuna ja vaimollekkin sai tuliaisia.

Aika nappiin osui meidän reissu, ei 4 hiihtopäivän reissusta voi odottaa 4 putikkapäivää. Jackpot siis. Tähän voisi vaikka tottua.

Uskonnoista maailman kehityksen seuraava askel

Vanhenemisen huomaa. Nykyään sitä meinaa Aku Ankka jäädä lukematta viikoiksi, mutta Suomen Kuvalehti tulee tankattua tarkkaan. Ei hyvin mene.

Mutta tänään luin uusinta Suomen Kuvalehteä ja siinä oli näkökulmajuttu uskonnoista ja niiden kehittymisestä. Ja sain pienen ahaa -elämyksen. Kannattaa muuten lukea jutun kommentit alhaalta, siinä on hyvä otanta tästä nykyisestä uskontojengistä..

Maailmassa on (Wikipedian mukaan) reilusti yli 5 miljardia jotain uskontoa enemmän tai vähemmän tunnustavaa ihmistä. Merkittävä osa ihmisistä siis. He kuuluvat eri uskontoryhmiin ja pitävät omaa uskontoaan ainoana oikeana. Heillä on tietty eettinen koodisto, jota noudattamalla pääsevät paratiisiin, olipa siellä sitten neitsyitä tai vain ikuinen elämä.

Nyt SK:ssa kerrottiin, kuinka Islam on kannatuksen lisääntymisen myötä (noin miljardi uskojaa) myös muuttunut sisällöltään siten, että entiset panotukset hengellisiin ja opillisiin velvollisuuksiin ovat muuttuneet painotukseksi yhteiskunnalliseen hyvinvointiin ja köyhien auttamiseen.

Uskonnot yhdistävät kansoja läpi rajojen ja repivät kansoja rajojen sisällä. En tiedä voiko se ikinä muuttua, mutta mitä jos uskonnoissa siirrettäisiinkin painopiste siitä kuoleman jälkeisestä jutusta tähän elinaikaiseen touhuun. Esimerkiksi Buddhalainen Soka Gakkan porukka ei niinkään tee sitä julistustyötä vaan pyrkii edistämään maailmanrauhaa, naisten oikeuksia ja uskontojen välistä vuoropuhelua. Ja kannustaa ihmisiä ajattelemaan.

Varsinkin viimeisenä mainittu on uskontojen osalta ollut yleensä hyvin pannassa.

Myös Helluntalaisuudessa, joka on viimeisen päälle pelastajalafka, on muodostunut porukkaa, jotka eivät olekaan enää niin innostuneita kuoleman jälkeisyydestä ja pelastuksesta (no on ne melko kiinnostuneita), vaan enemmän huolehtivat sairaista, köyhistä ja syrjäytyneistä.

Tämä kehitys vie uskontoja lähemmäksi politiikkaa. Kiinnostukset koskevat elävää elämää ja halutaan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Se ei välttämättä tarkoita Sharia-lain ottamista käyttöön, kuten joku persu varmasti oli tulossa jo huutamaan. Mutta kuitenkin se lienee tarkoittaa sitä, että islamipuolueen ja kd:n lisäksi meillä on Suomessakin kohta muitakin firmoja ajamassa omaa agendaa.

Ja itse pidän tätä vain ja ainoastaa hyvänä asiana. Jos puolet siitä energiasta, joka käytetään taivaaseen pääsemiseen, saataisiin käytettyä johonkin konkreettiseen hyvään, voitaisiin tällä pallolla saavuttaa kokonaisuutena jotain järkevää. Uskonnossa voisi sittenkin olla jotain järkeä.

Näillä ajatuksilla kohti vuotta 2012.

Kuka kirjoja kaipaa

Amazon KindleHankin Pölhölästä Amazonin halvimman e-readerin, Kindlen. Ostin sen, koska sen sai halvalla, sen e-ink-näyttö oli jännääkin jännempi ja halusin kokeilla sähkökirjan lukemista noin kokemuksena.

Nyt olen jonkin aikaa käyttänyt tätä laitetta ja ajattelin kirjoitella ajatuksiani sekä laitteesta että konseptista vähän blogiin.

Laitteen huonoin puoli on oikeasti se, että lentokoneessa et saisi lukea sitä nousujen ja laskujen aikana. Se on naurettavaa, mutta minkäs teet. Muut lukevat paperikirjojaan, itse joudut odottelemaan, että kapu muistaisi sammuttaa turvavyövalon. Muistaa jos muistaa.

Mutta ei aloiteta heti negatiivisella. Säästelen isoimmat negatiivisuudet presidenttiehdokaspostaukseen. Ajatellaan hyviä asioita.

Minusta Kindlestä on erittäin hyvä lukea. Paljon parempi kuin olisin koskaan osannut arvata. Itse en niin valtavasti kaipaa kirjan käyttöliittymää, minusta Kindlessä on ihan yhtä hyvä. En tiedä miten kosketusnäytöllisissä on. Kai niissäkin on sivunvaihtopainike sivussa, eikä millään swipellä? Moinen swipailu alkaisi nopeasti ärsyttää, vaikka ensimmäisellä kerralla kun tämän oman kökkötraktorin sai käteen, tuntui siltä, että kyllä pitäisi swipata.

Akku kestää mahdottomasti ja lukeminen on hyvä kokemus – mitä muuta e-lukijalta voi vaatia? No, hyvää katalogia tietysti.

Amazonilla on kohtuullinen katalogi. Saatavilla on noin miljoona nimikettä, hinnat muutamasta dollarista ylöspäin. Keskivertopokkarin hinta tuntuisi olevan 9-11$, eli melko sama kuin paperipokkarin hinta Suomalaisessa. Suomenkielistä valikoimaa ei ole kuin aivan yksittäisiä kappaleita.

Laitteeseen voi ladata myös Amazonin oman kaupan ulkopuolelta tiedostoja, ainakin PDF-tiedostoja. En ole jaksanut tarkistaa, mikä on tilanne kirjojen opiskelijamarkkinoilla. Todennäköisesti kirjoja saa myös piraattilahdesta.

Itse voin kympin kuussa maksaa kirjoista, kun ei tuo lukutahti niin mahdoton ole. Suomenkielisiä nimikkeitä olisi kiva saada valikoimiin, mutta niin kauan kuin hinnat ovat 28 euroa, niin en niitä ostaisi kuitenkaan. Tämän halvemmalla kai suomalaisia e-kirjoja ei kauppoihin ole tulossa.

Viiden vuoden päästä Kindle on varmaan hellyyttävän naurettava turhake, mutta tällä hetkellä minusta ihan hyvä laite tuo tarkoitukseensa. Ja jännä gadgetti.