Hiihto

[][1]Telluleikkuri Suosittu JB testaa -sarja jatkuu taas. Tällä kertaa taas Pyhällä (ks. Pyhällä vuonna 2010). Talviloman vietto jäi tänä vuonna huhtikuuhun ja tapahtui Suomessa Pyhällä. Pyhällä siksi, että se ei ole niin synkkä paikka kuin Ruka, tuo hiihtopaikkainhokkini. Siksi Suomessa, kun on tuota 5kk ikäistä jälkikasvua ja siksi Pyhällä, ettei tarvitse ajaa Leville tai Ylläkselle saakka. Ja Pyhällä on potentiaalisesti hyvää offia. Tarjolla on ollut lunta kolmella tavalla: Jäisenä, korppuna ja jonain vielä synkempänä shittinä. Käytiin ensimmäisenä päivänä katsastamassa Pyhän runsaat offarivalikoimat Isokurun, Aittakurun ja pohjoisrinteiden pohjoispuolen osalta. Näiden kokemusten perusteella emme jaksaneet kiivetä Noitatunturille tai Karhunjuomalammelle. Mutta potentiaalia on. Pitäisi joskus osua hyvällä kelillä taas Pyhälle.. Pyhällähän on uusi kuuden hengen tuolihissi, joka on EU-rahalla rakennettu ja jonka ansiosta vissiin on sitten voitettu vuonna 2011 vuoden hiihtokeskus titteli. Tuo titteli on kyllä komea, sen saamiseen ei vissiin tarvita kovin paljoa, valintaperusteet olisi hieno löytää jostain. Muta se siitä. Tuolihissi muuttaa tunturin luonnetta merkittävästi, käytännössä kaikki muut hissit, pohjoisankkuria lukuunottamatta ovat turhia. Neljässä minuutissa toppiin, tehokkuutta. Rinteethän Pyhällä on hyvät ja monipuoliset. Ei tylsiä jollotuksia, vaan jokaisessa rinteessä on jyrkkyyden vaihteluita. Keppiapinat on aidattu omaan harjoitusrinteeseensä, eivätkä häiritse harrastelijoita. Rinteet oli ihan ok kunnossa, joskin laelta alkoi jää paistamaan läpi kun tuuli yltyi viikon loppupuolella. Rinteitä ei tosin ole kovin paljoa, näin viikon mittainen rinnelaskusessio pikkusen alkaa näyttämään puutteita rinnevalikoimassa. Tai ehkä enemmänkin vain lukumäärän puutetta. Hinnathan Pyhällä oli samat kuin Rukallakin, eli aika kallista leikkiä. Mutta sen se ottaa. Ihmiset on mukavia, niitä on aika vähän ja ei tule näyttäytymisen tunnetta. Enemmän näitä yleisiä juttuja voi lukea vuoden 2010 postauksesta, ne eivät ole muutuneet miksikään. ...

Visiteerasimme Norjassa näin toukokuun vaihteen kunniaksi. Lennot SASilla Tromsöön ja siellä hetki ja sitten Lyngeniin ja takaisin ja kotiin Norwegianilla (joka oli aivan ässä firma). Kun volkkari saatiin taas näppärästi juuri huollosta ajoon, tärräyteltiin Helsinki-Vantaalle ja kamat SASin kyytiin (suksibägit eivät muuten kuulu hintaan..) ja kohti römpsöä. Vielä Oslon välilaskulla näytettiin aurinkoa ja römpsöön laskeutuessakin oli vielä puolipilvistä. Kerittiin vielä hyvässä valossa Krokeniin jossa käytiin vähän haistelemassa kevätlumien kantoa. Ja hyvinhän se kantoi ja olipa vähän offitouhujakin, kunnes ilmeisesti ilmankosteus muuttui (tai loputkin voiteet lähtivät pohjista) ja lumi muuttui käsittämättömäksi liimaksi. Onneksi alakahviosta sai vohvelin nakilla. Melkonen makuelämys. Krokenin laskut olivatkin viimeiset hissilaskut tälle kaudelle. Seuraavana päivänä kevyessä vesisateessa kavuttiin harrastuksen vuoksi (ja kamojen testaukseen) läheiselle Suomen Tunturille, 400m nousua ja 5 minuuttia laskua. Lumi ei oikeastaan ollut hassumpaa, ei toki puhuta mistään puuteritouhuista vaan sellaisesta märästä lumesta, joka ei ole kuitenkaan firniä. Lähempänä siis sohjoa kuin firniä. Vähän stupid ski -hengessä mentiin, mutta ihan hauskaa oli, isoa kenttää alussa ja harvaa mettää lopussa. Seuraavaksi päiväksi sitten lautalla yli ja Lyngeniin. Majoituksen tarjosi Magic Mountain Lodge, jota voin kyllä varauksetta suositella kaikille Lyngenissä kävijöille. Toinen pitäjistä puhuu suomeakin ja ruuat olivat erinomaisen hyvät. Suomalaisia telttailijoita kun jututti päivällisellä, niin aika moni oli ihan tyytyväinen siihen, että tällä kertaa jätti teltan kotiin ja tuli täyshoitoon. Pakettiin siis kuuluu huoneen lisäksi aamupala + eväät päivän touhuihin. Lisäksi päivällinen, joka koostuu kahdesta ruokalajista. Kahdelta hengeltä kaksi yötä maksoi 2400 kruunua, onko se paljon vain vähän Norjassa jää jokaisen omaksi mietinnäksi (316 eur). Teltalla ja spriikeittimellä tietty säästää. ...

Nythän kävi niin, että kävimme hiihtelemässä näin tammikuun kunniaksi pienen tehoiskun tuolla Itävallassa Ischglin tienoilla, ei kuitankaan itte Isklissä. Torstai Lähdettiin torstaiaamuna sen verran aikaisin, että olimme jo ensimmäisen kerran syömässä Burger Kingissä klo 11 jossain Saksan ja Itävallan rajan tienoilla. Minulle nämä paikannimet eivät niin jää mieleen. Double Whopper with cheese. Keli oli sen verran synkkä, että Garmisch Partenkirchenin (en vit jaksa kirjottaa noita nimiä..) seudulla ei jaksettu lähteä menomatkalla mäkeen, kuten suunniteltu aiemmin oli, vaan paahdettiin suoraan Isklin affeen. Ja isklissähän nimittäin on Affe. Ei minkään lomaviikon torstai, klo 17 kaamee meininki. Ihmisiä tulee naama veressä kun jalat ei pidä alla ja Itävallan juomalaulut raikaa. Herranjumala. En voisi olla kauempana mukavuusalueeltani. Reissussahan meitä oli minun lisäksi konsulentti ja bootfittaaja Matso, suksenrakentaja Passo ja golfpro Tumppi. Tellua ja alppia. Kun sitten Isklistä päästiin pois, kun Tumppi oli saanut hätisteltyä päälle puskevan tarjoilijan kimpustaan, ei muuta kuin nukkumaan ja odottamaan aamua. Vettä satoi koko ajan kylässä, nollaraja korkealla, josain reilun tonnin paikkeilla. Perjantai Aamulla satoi vettä. Tuning Renaulttimme kääntyi vaivattomasti laakson pohjalle ja ajoon läheiseen pieneen keskukseen. Perillä iski järkytys. Ainoastaan alagondoli oli auki ja käytännössä kyläänlasku ja taikamattoja. Ei ihan sitä mitä tultiin hakemaan. Kun lippukin maksoi ainoastaan 38e päivältä, niin päätettiin heti mennä. 80-luvulla rakennetut gondolit veivät meidät kiikkuen ylöspäin ja yritimme sinkissä tähystää ympäriinsä, josko jotain viihdettä löytyisi. Ylhäällä kuitenkin odotti mukava yllätys. Myös yksi ankkurihissi oli auki. Uutta lunta oli maassa noin 20cm ja uutta tuli taivaan täydeltä. Ensiksi hissilinjaa ja paikkojen kattomista, kunnes sinkissä suunnistimme tuolihissin alle aukolle, josta löytyi varsinainen playground. Ensimmäinen hymy. ...

Olen käynyt retkeilyulkoilemassa (päiväseltään) tänä vuonna muutamia kertoja ja viime vuonna myös. Ihan ensimmäisellä kerralla en oikein edes tiennyt miksi haluan metsään, paitsi että siellä on hiljaista. Tänä vuonna löysin uudelleen podcastit. Koiria ulkoiluttaessa (sitäkin nakkia napsuu) on mukava kuunnella vaikkapa Tuomas Enbusken päiväohjelmaa tai Engadgettia tai mitä ikinä sitten tykkääkään. Olen podcastien myöhäisherännäinen. Kaupungissa kuuntelu on luontaista, mutta hiemankin etäämpänä, esimerkiksi Hervannan poluilla, luurit päässä kulkeminen ja musiikin tai muun kuunteleminent tuntuu pöhköltä. On vain mukavampaa nauttia luonnosta ja sen hiljaisuudesta. Tänä vuonna oikeastaan muutenkin tuon liikkumisen, suksilla tai muuten, syvin olemus on löytynyt. Tärkeintä on, ettei ole kiire ja että on mukavaa. Yllättäen pidin myös veneilemisestä, juuri rauhallisuuden vuoksi (ihan harrastusveneilyä). Mutta samalla myös tekemistä piisaa. Talviurheilussa puhutaan puuterista ja hyvistä laskuista, mutta kuinka monta erityistä laskua muistat? Kaikki muut kokemukset muistuvat melkein paremmin. Rento fiilis, vuoristomaisema ja vapaus. Toki muistan myös erityisiä laskuja, ensimmäisen Galtibergini, mikä oli melko jäätävä, Laubin lojotuksia ja viime vuonna Serressä sitten kun välillä sujui. Mutta enemmän kuitenkin sitä muuta toimintaa, siirtymismatkojen tarinointia, evästelyä tai kun Engelbergistä lähdettiin dumppipäivien jälkeen ajamaan alakylille pienempiin mäkeen jotta saatiin olla rauhassa. Ja tehdä hissimiehille lumityöt. Tai kun Viton pakki ei mennytkään päälle. No jos nyt irtaudutaan tästä jo romanttissävytteisestä haaveilusta ja palataan asiaan. Pointti on se, että alan ehkä jo ymmärtää, mitä haluan reissuista tai kokemuksista ottaa irti. Ja tämän ymmärryksen myötä uusien reissujen suunnitteluun voi tuoda näitä elementtejä. ...

Tällä kaudella ei pitänyt mennä mihinkään alpeille. Ei olevinaan ollut varaa, eikä aikaa. Mietittiin, että johonkin pienempään paikkaan voisi mennä, jos olisi vaikka lunta, niin ei tarvitse kieli vyön alla juosta ja taistella hissijonoissa. No, suunnittelua vain, eihän me mihinkään mennä. Sitten tuli lumet. Vaikka Struven äärihiihdot tietysti tyydyttää suomalaisen riiraiderin, oli hiihtofilmien katsomisen jälkeen pakko lähteä johonki hiihtämään. Engelbergistä ei tällä kertaa simomajoitusta löytynyt ja pienempää paikkaa etsittiin, niin tikka osui kartalla kohtaan Serre Chevalier. Lento Milanoon, auto alle ja mestoille. Päivä 1. Pirkkala, Tampere. Kylmän kostean, minä tunsin .. Pirkkalan. Kuivien säätiedotusten sävyttämät lähtötunnelmat. Raikkarin lennolla ei tarjoiltu ruokaa (edes rahalla). Magners oli hyvä. Bergamon lentokentältä autot alle ja suoraan kohti Serreä. Ainut, että kello oli 16, oli perjantai ja olimme Milanon ohitustiellä. 4 kaistaa ei riittänyt suuntaansa autoille, vaan jonot pysähtelivät. Otimme ruokatauon, ajattelimme, että ehkä sitten helpottaa. Ruokailun jälkeen oli pimeä, ruuhkaisa ja pysähtyilevät jonot. 280 kilometrin matkaan saatiin kulutettua melkein kuusi tuntia. Milanon möhinöistä selvittyämme olikin sitten Torino ja sama meininki. Italialainen liikennekulttuuri tuli melkein crash-coursena tutuksi. Koska varsinainen majoitus alkoi vasta lauantaina, oli meillä yksi yö yhden tähden (!) hotellissa Brianconissa. Yö + ravitseva aamupala (patongin pätkä ja croisantti) maksoi koko 6 hengen köörille sen 180 euroa. Hotelli oli ilmeisesti jokin perhehotelli ja englantia osaamaton hotellinpitäjä oli jo nukkumassa saapuessamme paikalle hieman klo 22 jälkeen. Onneksi hänellä oli joku tuttu puhelimen päässä, joka osasi englantia, niin pelkällä käsien heiluttelulla ei tarvinnut kommunikoida. Päivä 2. Monetier, Serre Chevalier. Kuivaa ja aurinkoista, kuten oli odotettukin. Nollaraja huitelee jossain 3300 paikkeilla. Topissa oli kuitenkin ainakin joidenkin mittareiden mukaan vielä -1. Säästämme hissilipuissa, ostamme vain yhden huipun lipun. Laskemme heti toiselle huipulle, jossa joudumme neuvotteluun ja aneluun hissinaisen kanssa siitä, pääsisimmekö me viattomat turistit nyt kerran vielä ylös, vaikkei lippua olekaan. ...

Aiemmin pölhöillessämme Jämsässä Struven ketjun paikkeilla olimme Oravivuoressa. Jotkut varmaan muistavat tarinan kahdesta vapaalaskijasta, jotka lähtivät Jämsän maastoihin hiihtämään putikkaa vesisateessa. Matka oli mieleenpainuva. Oravivuori ei koostaan huolimatta oikein lunastanut asetettuja odotuksia. Tänä vuonna tutkimusta tehtiin netin suosituimmissa tietopalveluissa (relaa.com) ja päädyttiin siihen että Jämsän Struven ketjulla on vielä muutamia kukkuloita, joille täytyy käydä kiipeämässä. Kevään ensimmäisenä kauniina aurinkopäivänä kävimme tuumasta toimeen. [][2]Ei muuta kuin matkaan Jutun moninaisesta kuvituksesta vastaavat Jasmon surullisen kuuluisa Samsung Galaxy S, Matson kuvausmultimediapuhelimien ykkönen, eli N8 ja Tomin pokkari. Voitte arvuutella mikä kuva on milläkin otettu. Tällä kertaa ensimmäisenä paikkana oli Vaaruvuori. Vaaruvuori on noin 120m korkeuseroltaan oleva osittain suojeltu kukkula, jonka laella on vaellusreitti ja jotain muuta sellaista. Vaarun jyrkkä Menimme tietysti luonnonsuojelualueiden ohi kohti harvaa mäntymetsää, kuten Relaassa sanottiin. Skinnailu ylös meni helpohkosti, ainoastaan minulla oli taas ongelmia skinien kanssa. Ne eivät ole enää ihan uudet ja ne ovat myös 25mm kapeammat kuin sukset, jolloin käy aika herkästi niin, että reunat kannattavat suksea ja skini lipsuu. No siitä huolimatta ylös päästiin. Harvaan mäntymetsään. Harvuus o suhteellista Tälläkään kertaa lumet eivät olleet aivan sellaisia kuin olisi pitänyt olla. Lisäksi harva mäntymetsä olikin louhikkoista sekametsää, jossa oli paljon kaatuneita puita ja muita jännittäviä yllätyksiä. Aika Paha Koli henkinen kaikkineen. Mutta ei jäänyt harmittamaan. Tällä kertaa olimme ottaneet ensimmäisestä kerrasta opiksemme ja mukana oli makkaraa (myöhempää käyttöä varten), leipää, kahvia ja vaimon leipomia herkullisia mokkapaloja. Eväspuoli oli siis kunnossa. ...

Aina ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Tai Mustavuorta kauemmaksi hiihtelee. Tässä viime aikoina on tullut käytyä tuolla Sappeessa hiihtelemässä, kun on tehnyt mieli hiihdellä. Tai eritoten viime vuonna kävin monta kertaa. Tänä vuonna käytiin jo kertaalleen Matson kanssa Sappeessa ja oltiin kummatkin ihmeissään, että miksi me täällä käydään, kun hiton tylsä paikka. 4 tuntia menee reissuun vähintään, hiihto ei ole kaksista ja hinnat ovat hirveät. Joskus voit nauttia Sappeessa sitten jonottamisesta. Mutta miksi mennä Sappeeseen, johon on hiton pitkä matkakin, kun Mustavuori on ihan lähellä. Korkeuseroa sanoovatten 80m mitanneen, tiedä sitten kuinka selvänä. Profiili hyvin yksinkertainen. Lähtee viettämään ja viettää jonkun matkaa ja sitten tulee hissi. Ihan kiva. Tämmönen lussu kaveri saa jonku 8 käännöstä 16m kääntösäteisellä tellusuksella tuohon. Haha. Nopeita kierroksia. Keppiurpot vähä haittaa, mut jos niitä ei ole niin aivan passeli. Aivan sikakallis paikka sekin, 20e / 2h tuollaisessa tönössä. Ja tänään mentiin illalla joskus kuuden jälkeen, paikka menee kasilta kiinni ja silti ottaa täyden hinnan. Aivan pyllystä. No, pari kertaa vuoteen jos käy ja jättää Sappeet käymättä, niin tämähän on säästöä. Makkispekkiksiä ei tullut testattua, mutta sekin on ehkä ihan hyvä asia. YHTEENVETO Hyvää: Lähellä Kierroksia saa nopeasti Muoto on ihan hyvä Huonoa: – Nihkee myyjäakka – Valot on vissiin Kolin nykyisiä edeltävät valot uusiokäytössä. Eli onnettomat tuikut, jotka ei näytä mitään. JB suosittelee muutamia kertoja kaudessa, ei ehkä pääkaupunkiseudulta kannata tulla kuin kerran kauteen.

Hihtoleffoja tulee jonkun verran katsottua, eritoten niitä tuli katsottua nuorempana. Ja toki hyviä rainoja tulee nytkin katottua netistä, kavereilla tai jopa elokuvissa. Eilen katsoin vapaalasku.comin syksyn bileissäkin katselussa olleen Deeperin. Pidin elokuvasta hirmu paljon. Suurin osa hiihtoleffoista, ainakin niistä mitä olen nähnyt, perustuu temppujen ja linjojen suruuteen ja vaikeuteen. Ja niistä koostetaan sitten 30min – 1h30min kestävä pätkä, jossa lasketaan. Välillä on myös lifestylepätkiä, jotka yleensä on jotain kuulilta näyttämistä ja irvistelyä. Ja siinäpä se. Hiihtoleffojen rakenteet eivät juuri poikkea pornoelokuvista, siksi jotkut puhuvatkin hiihtopornosta. Se toimii kyllä, mutta on lopulta vähän tylsää. Kehitys on tähän saakka perustunut lähinnä kuvaustekniikoihin, jotka ovatkin kyllä näyttäviä. Tylsyyttä estämään on pitänyt ottaa sitten wingsuitit ja ski base lasku/hyppäys. Wingsuitit on ihan mielenkiintoista, koska se on jotain niin uutta, mutta tuo ski base ei kiinnosta vähääkään. Palatakseni Deeperiin, siinä ei ollut base-hyppäystä, eikä edes hiihtoa, paitsi splitillä ylämäkeen. Mutta leffa – vaikkakin pitkähkö – oli mielenkiintoinen ja siinä oli jopa draamallisia elementtejä! Hiihtoleffassa! Se on kuin jännittäisi pornoleffassa, että mitähän sanottavaa sillä putkimiehellä on, onpa se viksu. Muistan tykänneeni myös Seth Morrison Chroniclesista. En voi väittää, että siinä leffassa ei irvisteltäisi ja vedettäisi isosti – ei, mutta leffassa oli myös muuta minua kiinnostavaa sisältöä. Kuinka Seth Morrisonista tuli koko hiihtomaailman kuumin nimi. Tätä dokumentaarisuutta kaipaisin hiihtoleffoihin. Vaikka kaikki ei nousujaan haikkaa, niin kun Deeperissä, niin kai siellä on joku tarina aina kerrottavana. Sinkkipäivien hajoilua, paikkojen tsekkailuja ja kuumotusta ja niin edelleen. Varsinaista suoritusta edeltävät vaiheet ovat mielestäni yhtä kiinnostavia kuin se vetokin – tietysti joillain rajoituksilla. ...

Tadaa! Taas oltiin Rukalla ja lukijat jo odottavat minkälaista marmatusta ja itkemistä etelän hetelmistä, kalliista hinnoista ja paskoista rinteistä nyt tulee. Ehkä tulee, ehkä ei. Tällä kertaa ei otettu Mazdaa matkaan, vaan saksalaisittain liikuttiin nelivetoaudilla, joka varsinkin takaisin tullessa tuli ihan tarpeeseenkin. Menomatka oli yhtä paussia. Ensin logistiikkapäällikön piti saada kurkunkostuketta Orivedeltä, sitten jo jäätiinkin syömään johonkin legendaariselle Jyväskylägrillille, siitä Kuopioon shoppailemaan ja ahtamaan auto niin täyteen, kuin se vaan näillä luonnonlaeilla on mahdollista. Ja silloin oltiin vasta puolivälissä. Kenen idea on a) mennä aina Rukalle b) aina ajaa sinne? Tahko olisi puolet lähempänä.. Mökki oli sama kuin viime vuonnakin, eli sinne mahtui ihan hyvin. Väkeä oli tällä kertaa hieman enemmän, 15 jamppaa selasi reissulehtiä illat. Mites se hiihtäminen sitten? Kävin syksyllä poistamassa Camusta puoleen hintaan Movementin Jamit. Se on sellainen joku reilu 180cm sivakka, jossa on mukavan lyhyt kääntösäde ja keskellä on leveyttä 85mm, kuten puuterisuksessa pitää ollakin. On meinaan hyvä suksi. Matsolainen sen tietysti hiveli ja viimeisteli ennen lähtöä jumalaiseksi, mutta veikkaan että osa oli suksenkin hyvyyttä. Rukan rinteet antautuivat sukselle sata nolla. Tähän kun liitetään vielä uudet tellumonot (T1), niin tuntuma alistamiseen oli hyvä. Rukalla. Ruohos Anan innoittamana lähdin tietty laskemaan myös väärinpäin, mutta luistopuoli ei meinannut pysyä alapuolella. Mutta ei isompia angsteja rinteistä tai jonoista. Tai no vähän jonoista. Mikä siinä on, että sitä Saaruan tuolihissin jonoa ei saada fiksattua järkeväksi, että olisi ihan oikea sinkkulinja ja sitten se neljä porttia. Kunnon häröpallo se jono, ollut jo 5 vuotta. Mutta rinteet riitti juuri ja juuri kolmen päivän laskuihin. Kelo-puolelta löytyi välillä piristävää vaihtelua, eturinteet jäi aika vähille laskuille, koska ne oli lanattu keltaiselle jäälle ja se oli (kylmän) tuulen puolella. Valaistusolosuhteiden (helevetin pimeä) vuoksi laskimme iltavuorossa (alkaen noin klo 15), jonka vuoksi rinteet oli ottaneet jo hieman itseensä alkupäivän hierojista. ...

Tänään ajattelin tehdä ihan erillaisen postauksen kuin normaalisti. En aio valittaa mistään. Ajattelin toivotella hyvää syksyä lukijoille. Syksy meinaa sitä, että talvi alkaa lähestymään. Tulisiko meille yhtä hieno talvi kuin edellinen – toivottavasti. Toivottavasti ei kuitenkaan niin kylmä, mitä puolalaiset veikkaa. Syksyllä näkyy luonnossa hetken aikaa värejä, jotka voi joku keritä huomaamaan ennen harmauden hyökkäystä. Syksyllä alkaa talven suunnittelu. Milloin mennään Rukalle ja miksi taas sinne? Entä milloin Leville ja onko Nororokotukset kunnossa. Otetaanko alppiretki, luokkaretki vai häämatka. Ei syksy hullumpaa aikaa ole. Hyvää syksyä kaikille lukijoille. Ja ei. Tämä ei ole mikään lopetusuutinen. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavassa postauksessa valiteta maailman menosta silmät liekeissä. Mutta tämä hetki nautitaan rauhasta.

Ennen ja muinoin kirjoitin usein otsikolla ”sekalaista”, kun en muutakaan keksinyt – jotain piti kirjottaa ja asiaa oli monesta pienestä jutusta. Niin nytkin. Sain vihdoin hoidettua käsiini Tuomas Kilven kirjan Blogit ja bloggaaminen. Enhän minä muuten, mutta kun olin jo kauan sitten kuullut tarinat siitä, kuinka Jasmon blogi on kuin onkin noteerattu oikein kirjallisuudessakin. Kirjassa listattiin 50 parasta suomalaista blogia ja JB oli sijalla 49. Oli sentään kaksi huonompaakin sijaa tarjolla, 50 ja poissa listalta. Tiurakin on poissa listalta, kun kukaan ei ota hänen touhuistaan selvää. Tiura on kuin Timo Kalli vaalirahoitussotkussa, mutta Tiura sotkee vain omat kuvionsa, kun Kalli sai koko Suomen sekaisin. Ässä pimu, varmaan samasta poliittisesta tallista Suvi ”golfkenttä” Lindenin ja Anneli ”faksi” Jäätteenmäen kanssa. Katsoin eilen laatudokumentin MTV3 Faktalta, kun oli tuo OpenAntenna (eeh). Nimittäin tuli pokerista dokumentti, Al Roker tutki pokeria. Komeasti pokeri saatiin yhdistettyä peliriippuvaisuuteen siten, että ensin puhuttiin pokerista yleisesti ja sitten haastateltiin peliriippuvaisia. Pokerin pelaaminen saatiin yhdistettyä mm. huumekauppaan, joka on jo ihan hyvää dokumentaatiota. Näitä huonoja ja tarkoitushakuisia dokkareita kun aikansa katsoo, ei voi välttyä fiilikseltä, että Maailman Lihavin Dokumentaristi Michael Moore ei välttämättä kuvaa maailmaa aina aivan sellaisena kuin se on. Paras juttu dokkarissa oli, kun siinä korostettiin sitä, että vain yksi voi voittaa turnaukset (esimerkkinä oli WSOP). Että mitä niille muille siinä turnauksessa käy, finaalipöytään pääsee 10 breineintä tyyppiä mutta vain yksi voittaa. Tämä jotenkin osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli. Tämän sanoi haastattelussa itseasissa joku uhkapelaamisen tohtori, ehkä arvo on hankittu 10 dollarilla Uzbekistanista. En tiedä miten tämä osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli, mutta eikö finaalipöydän viimeinenkin saa jo useita 100k chippejä.. Tuskin se elämän kauhein päivä on. ...

Oravivuoren jälkeen tuntui vähintäänkin luonnolliselta siirtyä Enkelivuorelle keskisveitsiin, olihan vuoristoilmaa käyty jo haistelemassa. Niinpä DaKinen hieman ehkä jopa liian kookas ruumisarkkusuksipussi täyteen hiihtokamaa (omat ja vaimokkeen) ja matkaan. Matso oli tsekannut lentoja syksyn mittaan ja skoutannut meille helpon yhteyden suoraan Tampereelta Riikan kautta Zyyrihiin. Matkan tarjosi Air Baltic. Air Baltic jakaa vähän mielipiteitä. Jouduin maksamaan molempiin suuntiin 40e suksipussista, mutta toisaalta taas tällä hinnalla sain siitä 30 (vai 32?) kiloisen lisämatkavaran, joka taas tarkoitti sitä, että myös Hannan romut mahtuivat Kähköseltä ostamaani kassiin oikein letkeästi. Baltic myös muuttaa innokkaasti ehtoja, nykyisin suksipussit ilmeisesti saavat painaa enää vain 15kg ja tiskillä check-inistä otetaan joku maksu. Kauheinta silti oli se, että virkailija sanoi meille Pirkkalan kentällä, että kävipä teillä hyvä tuuri, kun lennetään nyt tällaisella isommalla koneella – muuten kun sukset eivät mahdu koneeseen! Olimme ostaneet matkat ja varanneet suksipussit koneeseen joskus lokakuussa. Kyllähän kamat joskus olisivat varmasti tulleet, mutta lyhyellä alppilomalla ilman kaikkea hiihtogearia tulee vähän ehkä kiukkuinen olo. Olen ehkä jatkossa valmis maksamaan hieman enemmän lennoista, joskin muuten asiat menivät ihan hyvin ja Zyyrihin päässä virkailija oli erittäin lunki, vaikka Matsonnin ostokset painoivatkin vähän enemmän kuin olisi saanut. Matkan kestosta puhuttaessa sanottakoon, että olen ollut aiemmin sitä mieltä, että 2 viikkoa alppireissuun on aika vähän, juuri siinä ja siinä hilkulla, että onko siinä järkeä vai ei. Viikko on jo liian säntäilyä, en tykkää vieläkään. Mutta meillä oli täydellinen kaksi viikkoa. Se oli kuin kausi pikakelauksella. Saimme kaikkea. Sinkkiä ja sumua (ei yllättäne, kun Säämies Jiima oli mukana), uutta lunta pariin otteeseen, ruuhkaa, rauhaa, lumetusta, yläpilveä, fotoja, bileitä, hyvää hiihtoa ja vielä lisää hyvää hiihtoa, sen lisäksi haikkipäivä ja skandit vs. lokaalit lätkäpeli. ...

Kun Antti Ruohosellakin on kuvareportaaseja Åresta ja Engelbergistä ja vaikka mitä, niin minullakin pitää olla. Saanko esitellä, JB testaa, kuvareportaasi Oravivuori freeride. Kun näillä leveysasteilla saa kerrankin lunta, on vain yksi paikka, mihin pitää mennä. Yleensähän näitä siikritspotteja ei pahemmin jaella, mutta olen niin höveli kaveri, että tässä nyt Jasmon blogin seuraajille paljastan huippumestat heti Jämsän kulmalta. Nimittäin, naiset ja herrat, saanko esitellä: Oravivuori. Niin, minustakin nimi on hieman optimistinen. [][1]Oravivuoren entry on jännittävä ja kuumottava Tämän postauksen kuvat tarjoaa Nokian X6 laatupuhelin ja sommittelusta vastaa Matsolainen. Sitten asiaan. Koska torstainen ripsakka kymmenen asteen pakkaskeli tyynenä auringonpaisteena piti kuluttaa kantamalla toimiston kamoja paikasta x paikkaan y, valittiin sopivaksi ajanhetkeksi työntyä Oraviin sunnuntai, jolloin oli aste lämmintä ja ripisteli vettä, sekä tuuli. Ilmankosteus oli ainoastaan 98%. Auringon noususta tai laskusta ei sinä päivänä ollut tietoa, ensin oli harmaata ja sitten hieman harmaampaa. Tietysti kun suomalainen on kerran päättänyt, että nyt lähdetään hiihtää putikkaa, niin sillo mennään, vaikka sataiski vähän vettä ja kaikki lumet on tippunu puista. Joten ei muuta kuin housuja jalkaan, monoja kii ja skiniä suksenpohjaan. Reinojen talvikenkäominaisuuksista täytyy mainita tähän hätään sen verran, että niitä ei ole. [][2]Kamoja fiksailis. Onko sillä vaipat vai pökäle pöksyssä? Oltiin kuultu vähän huhuu, että ladun avaaminen on leveellä suksella helpompaa, niin otettiin matkaan sitten vähän leveemmät sukset. Ei muuta kuin reppu selkään ja matkaan. Tässä vaiheessa jo oltiin tajuttu amatöörimäisyytemme. Nimittäin jotain puuttui, se tärkein. Nimittäin eväät. Ei ollut edes suklaata mukana. Millä nyt palkita hikinen lihapulla mäen päällä? Ei ollut muuta kuin vettä. No, ei auttanut siinä laittaa mieltä matalaksi, ei muuta kuin vaaraa kohti! ...

Minulla on Suomessa kaksi hiihtokeskusta, joissa haluaisin käydä ja joissa en ole käynyt: Pyhä ja Pallas. Enää vain Pallas on käymättä. Pallas on siitä lupaavan kuuloinen paikka, ettei sillä oikein kunnon nettisivujakaan taida olla. Mutta se Pallaksesta, JB sai menneellä viikolla mahdollisuuden lähteä jyristelemään pakettiautolla kolmestaan melkein 2000 kilometria ja kukapa siitä voisi kieltäytyä. Täältä tullaan Pyhä! Jos Koli on Suomen Chamonix, niin Pyhä on .. Lapin Koli. Lumetukset kesken vaikka pakkasta on ollut ties kuinka kauan, ruuhkaa ei missään – tai ei oikeastaan juuri ketään missään. Tällä kertaa hiihtoretki oli poikkeuksellisesti hiihtopainotteinen ja viihde jätettiin vähemmälle – aivan kuin vaihtoehtoja olisi edes ollut. Niinpä hiljaisuus rinteissä ja jonojen puute oli viehättävä yhdistelmä. Työntekijöilläkään ei ollut kiire. Moderni teknologia oli tehnyt hissimiehen turhaksi ja lipunmyynnissä jäbällä oli aikaa tarinoida laseista, kypäristä ja sitten kun huomasi, että meille pitäisi antaa alennusta kaikesta, niin hiihdosta, Pyhän mahdollisuuksista ja reikäisistä Sweetin housuista. Paikka haussa. Jotenkin ei edes yhtään ärsyttänyt, kun kaveri sanoi, että hinnat joilla kauppaa käydään lukee tuotteissa, että turha siun etelän hetelmä o tulla siihen hyppimään. No, Pyhällähän oli kaksi yhden hinnalla kampanja ja hiihdimmekin varsin järkevään hintaan, joskin meitä oli tyhmästi vain 3 kpl, niin ei saatu täyttä etua. Hyvää hiihtoa Pyhällä tutkii Knomppi Pakettiauto antaa mahdollisuuksia ylivoimaiseen gearin ylilastaamiseen, joten sitähän sitten otettiin. Tosin Matson hannaamisen takia ei otettu väkisinhiihtosuksia, vaikka tilaahan olisi ollut. Vivaro kulutti matkalla vähän vajaa 8,5l/100km, joten siitäs saitte ituhipit! ...

Matson linja Pyhällä Palataan asiaan paremmalla ajalla

Tampereelle muuttamisen jälkeen ei ole tullut Tahkolla käytyä. Joensuussa asuessakin Tahkolla tuli käytyä ainoastaan alkutalvesta ja me kaikkihan tiedämme miten tahkolla lumetetaan. Neljän asteen pakkasessa suuttimet täysillä, jotta rinne on keltaista jäätä ja pallomerta. Ja sumu päällä aina. Lumettaa ne ei siis siellä osaa. Nyt lähdettiinkin vasta tammikuun loppupuolella käväisemään isohkolla porukalla Tahkolla, kun tiedettiin, että lumetusurpot ovat siirtyneet jo Pehkuun ja mäessä pystyy laskemaan ja näkee laskea. Niinpä avaruusalus nimeltä Nissan, jossa ei ole enää sähkövikoja, lähti liitämään matalalentoa kohti Tahkoa. Kun maailma oli parantunut jo hyväksi paikaksi ja uudet yritysideat oli käsitelty, saavuimmekin parahiksi puolimatkaan, Vajaakosken ABC:lle. Siinä sitten safketta naamariin. ABC-burger on muuten varma veto. 800kcal annos ja nälkä pysyy poissa arviolta 55 minuuttia. Sitten onkin jo nälkä ja tekisi mieli lisää. Jos perän levittämisessä tarvitsee apua, niin vastaus on eibiisii-purker. ABC-burgerin jälkipolttoja pidätellessä menikin sitten loppumatka ja Kuopion kauppareissu. Perillä odotti meleko komea ja hifi mökki, ensimmäisenä maksalaatikko mikroon ja kylpytakki päälle. Pahaksi onneksi puolukkahillon toimittaminen oli jäänyt jälkiporukan tehtäväksi, mutta nämä on näitä asioita, joista pitää olla valmis hiihtoreissuilla joustamaan. Laitteet asuntoon oli valinnut täysi ääliö. Mikroaaltouunin etureuna oli täynnä nappeja ihmeellisillä kuvioilla, enkä koskaan tajunnut, mikä tarkoittaa mitäkin, painoin vain jotain ja käänsin ajan. Kai sillä olisi saanut maksalaatikkoon kauniin ruskean kuoren, jos olisi osannut käännellä ja painella nappeja. Olihan siellä ohjeetkin, joka on outo juttu, kun ajattelee että mökki oli TEKin mökki. No, joku oli asentanut makuuhuoneisiin televisiot ja mac minit, lisäksi myös olohuoneessa oli tällainen kombinaatio. Onneksi mäkkiin oli kuitenkin asennettu joku käsittämätön Linux-himmeli, jonka ominaisuuksiin kuului hyvä Yatz-peli. Ulkoista ääntä ei saatu kytkettyä ineen, ei myöskään saatu soitettua ulkoiselta USB:ltä musaa, vaikka vehkeessä oli USB-liitäntä. Ja sen sellaista. Miten Linuxit nyt yleensä toimii. Ei mitenkään. ...

Tänä vuonna talvi on yllättänyt paitsi Valtion Rautatiet, niin myös Ylläs-Hallin ja väkisinhihdosta on tullut kansakunnan hot-trend laji. Ja onhan se ymmärrettävää, Oulun alapuolella ei ole päästy väkistelee sitten vuoden 2000 ja hemohessitarinat alkaa olemaan jo unohdettu, niin voi palata tuon kuntoilu-urheilulajeista parhaimman pariin. Joten, koska Jasmon blogi seuraa trendejä, menin ja ostin sukset. Vanhatkin olisi ollut, mutta ne olivat kymmenessä vuodessa jääneet hieman pieneksi painon puolesta, myöskin monot olivat noin 2,5 numeroo liian isot, eli uusien ostaminen oli kohtuullisen sallittua. Hiihtotyylini on siis vapaa, mutta epävarma, enkä pertsasta ole oikein koskaan innostunut, jo vapaahiihtosuksien (!) voitelukin tuottaa liikaa angstia. Mutta sen sanon, että olihan tuntumaltaan 4-5 vuoden tauon jälkeen tuo väkärisuksi aika jäätävä. En meinannut pysyä suksien päällä edes paaikallaan, luistokin oli sattumalta aivan loistava. Ensimmäiset 5km hiihtoa oli meleko horjakkaa ja täytyy nolona myöntää, että Kaupin Kolmosen alamäki vei miehestä voiton. Nimittäin, siinä ihmisillä on usko loppunut, kun vauhti kiihtyy ja on pitänyt hypätä ladulta auruulle. Ja sitten kun ei meinaa tasasellakaan kestää pystyssä, niin voin kertoa, että auraaminen oli aikamoista huitomista, luulen että itse Heinämieskin olisi jäänyt heilumisessa kakkoseksi. No, viimein toinen suksi töksähti vähän johonkin aloittaen varmasti hupaisan näköisen tapahtumasarjan, jonka päätteeksi hiihtomies löytyi hangesta. Veri vetää umpihankeen. Noh, siitä se sitten lähti paranemaan, olisi voinut ehkä väkäriuran aloittaa vaikka lämmittelylenkillä tasasella, eikä heti työntyä alamäkeen, mutta toisaalta olihan se jännää. Kuntohan on huono ja tekniikka myös, mutta ihan mukava urheilulaji noin muuten. Lähinnä se, että hiihtäessä ei tunne kuntoilevansa vaan harrastavansa ja se on aina kivempaa. Ahdistaa esimerkiksi punttiesailu juuri sen takia, että se itse treeni on täyttä pasaa, mutta lopputulokset on sitten kivoja. Väkäristä voi nauttia jo hiihdon aikanakin, ilmeisesti samaa voi odottaa myös pyöräilystä. ...

Aika useana vuonna peräkkäin on tullut avattua kausi Rukalla, mutta se kai ei ole mitenkään erikoista, kun ajattelee, siellähän se kausi myös joka vuosi alkaa ensimmäisenä. Tällä kertaa ei menty opiskelijaporukalla, opiskelijoita ei ollut minun lisäksi muita ja toisaalta voiko minuakaan opiskelijaksi sanoa, kun en asian eteen saa mitään tehtyä. Joka tapauksessa, Rukalle mentiin, samalla saatiin pieni testi millainen Mazda6 farmari on. Kuin sattumalta olin samankaltaisia kärryjä jonain heikkouden hetkenä katsellut nettiautosta jo.. Mutta eipä hypitä aiheista toisiin. Joskus puoli neljältä päästiin Tampereelta lähtemään ja perillä Rukalla oltiin 01 jälkeen. Matkalla oli yksi pidempi (yli tunnin) breikki Oulussa, samalla myin vanhan ”kittiputken” pois (Canon ef-s 17-82/4-5.6 IS USM), nyt vaan uutta kattelee tuolle polttovälille.. Taas meinaa jutut karata. Huhujen mukaan vitostie olisi nelostietä nopeampi, mutta vertailua ei suoraan voida tehdä, sillä toisen auton kuljettajana oli sen tason logistiikkapäällikkö, että tavara liikkuu tarvittaessa ripeästikin. Perillä odotti melko rouhee mökki, Vuosselinkruunu. Se sijaitsee ihan Vuosselin (sen rinteen) ala-aseman läheisyydessä (hiihto sisään ja ulos) ja tilaa siinä on rapiat 160 neliötä, eli 11 äijää mahtui reissulehtineen miten kuten mestoille sisään. Astioita oli runsaasti, HetiValmis sauna ja neljä(!) vessaa. Nokia osoitti mobiiliosaamisensa ja latasin onnistuneesti KeyCardiini 3 päivän Rukalipun matkapuhelimella. Itseasiassa edes portilla ei ollut juuri viivettä, kun ensimmäisen kerran menin läpi. Aktivoituuko tuollainen päiväkortti sitten automaattisesti, eikä vasta ensimmäisellä lukukerralla? Saavi tietäisi. No, näitä Rukapostauksia kaikkia yhdistää muutama asia. Ensilumi, kalliit hinnat (Pisteessä vdkbtr yli 8 eur) ja angsti Rukan hiihtomahdollisuuksia kohtaan. Ei siinä mitään, löysin omasta mielestäni tehokkaampaa juttua hiihtämisestäni ja kehitys on kivaa, mutta kyllähän nuo Rukan rinteet on nähty kolmessa tunnissa. Hakemalla kun haki, niin saatiin ekat offarit, ekat jäätikkölaskut (self arrest harjoitukset jäi pitämättä) ja rutkasti leikkaavaa rinnehinkkausta. Luisuttelupuoltaki tuli testailtua lämpimikseen välillä, se on vaikeeta. ...

Tänään virnistellään Niagarassa. Lippuja vissiin on edelleen saatavilla Camusta järkevään 5e/kpl hintaan. Niin, Camuhan on avannut Tampereella uuden toimipisteen, jos joku ei sitä tiennyt. Anyways, esitys on muistaakseni klo 20:00 ja leffa kestää puolisen tuntia. Kannattaa tarkistaa faktat vielä vaikkapa facebookista. Paikalla on kuuluisuuksia, esimerkiksi Jasmo tunnetusta Jasmon blogista. Mukava käydä kattoo auringonpaistetta vähä leffateatterissa, kun muuten sitä saa odottaa tuonen maaliskuun tienoille saakka..

Tulihan sitä tänä vuonna taas käytyä. Skiexpolla siis. En olisi lähtenyt, jos ei olisi ollut Oltsan 30v salabileitä samaan aikaan. Mutta kivaahan expolla, aikansa kun tutustui Rukan esitteillepanoon, niin jo hieman harvemminn nähtyjäkin tuttuja teki mieli morottaa. Mahtiplani oli, että expoilla käyn sovittamassa uusia tellumonoja, Garmontin Voodoota ja BD:n jotain mallia, ehkä Pushia.. Noooo, tavallaan yhen kerran olin jo menossa Ruka-osastolta sovittamaan, mutta Koliosastolla oli Luomu Leinonen ystäviensä Katjan ja Tiinan kanssa ja päädyin kääntymään kannoillani takaisin Rukalle. No, mutta mukavahan se on kavereiden kanssa haastella, kun harvoin näkee. Kuitenkin Ollin salaiset mahtibileet oli laitettu alkamaan sikäli, että vähän jälkeen 15 piti jo lähtee liukenee expoilta kohti Finskitaloa ja Katri Helenan keikkaa. Ollin 30v yllätys meni täydestä ja aamun pyhät lupaukset päivänsankari unohti samoin tein. Öögattiin Katri Helena presidenttiaitiosta muun juhlaväen pällistellessä. Se oli semisti outoo. Loppuilta menikin henkilön x kotibileissä, jossa oli hieno baari ja Manalassa, josta sai hyvää pitsaa ja lopulta Helmessä, jossa ei ollutkaan tungos, kun kaikki olivat Circuksessa. Tutustuinpa muutamaan uuteen ihmiseenkin, joskin useimmista kuullut mahtavia legendoja, joten nimet sikäli tuttuja, mutta nyt on periaatteessa naamatkin.. Onnea Ollille vielä ja kiitos Henkille majoituksesta. Ässä majoitus kyl oli. Testasin myös rautatieaseman taksijonoa, ihan huvikseni. Vähän aikaa jonotettuani tajusin, että kaikki puhuvat jotain murretta jonossa. Luonnollisesti, ei kai kukaan lokaali halua jonottaa tuntia taksia, kun toisilta tolpilta saa vartissa. Noo, siinä Team Turun kanssa sit seisoskeltii, raittiissa ilmassa seisominen ei välttämättä ollut pahaksi. Taksikuski sano, että hänen ei kannata huijata pöndejäbää, koska saa paremmat liksat aloitusrahoista kuin ajattamalla ylimääräistä. Rento ugetsi. ...