Engelberg

Kun vihdoin pääsimme IBK, alkoi Poets of the Fallin levy olemaan jo aika tuttua kuraa. Ei nimittäin ollut muita levyjä ja radiosta kuului vaan saksalaista kurnutusta. Ajo-ohjeet olivat esimerkilliset. Saimme ohjeeksi kääntyä motarilta IBK Westille ja sitten ”Bauhaussin kohdalta oikealle ja Mäkin kohdalta uudelleen oikealle”. En tiedä yllättyvätkö lukijat suuresti, kun sanon, ettei oltu edes oikealla puolella kaupunkia. No, viimein päästiin herrojen Amiesten lukaaliin, joka koostui kahdesta kopista, joista toinen oli vessa. Toisessa oli sänky, pöytä, tietokone, kaksi patjaa ja puolet pinta-alasta hiihtogearia. Niinkun vaihto-opiskelijalla tietysti pitää ollakin. Lähdimme tutustumaan kaupungin yöelämään ja kiersimme lukuisia baareja, joiden nimet jäivät minulta pääasiassa huomaamatta ja käytiin myös mäkissä, joka oli halpa ja kivasti auki keskellä yötä. Olimme myös sen näköinen joukko, että jonkun omasta ja äitinsä mielestä paremman baarin ovimikko ei jaksanut avata meille edes ovea. Illan päätösbaari oli jossain rautatien alla. Kaikki holvikaaret olivat täynnä kuppiloita ja menimme yhteen, en muista nimeä. Paikka oli hätkähdyttävä. Ihmisiä oli niin paljon, että koko ajan oltiin aivan iholla. Baarityöntekijät kiipeilivät baaritiskillä päästäkseen liikkumaan ja kuulemma ihmiset tanssivat myös baaritiskillä, kun ilta jatkuu pidempään. Viina oli halpaa, mutta sitä nautimme ainoastaan yhden juoman verran, kun fiilis ei ollut sellainen, että olisimme kuitenkaan jaksaneet olla paikassa. Mutta voin kuvitella miten tuollaisessa paikassa toimisi vaikka teknon soittaminen. Nytkin vehkeitä luukutettiin niin kovaa, että jos puolella IBK-kansasta ei ole kuulovauriota, niin kovaa tekoa ovat. Kakkospäivänä lähdettiin aamupäivästä tapaamaan ystäväämme keksietä. Kun Burker Kingin ja rautatieaseman jälkeen pääsimme sinne illalla, vietimmekin loppuillan siellä – opiskelijakämpän yhteiskeittiössä. Paikallisia suomisuuruuksia kävi siellä tarinoimassa ja kaikenlaisia prosenttiosuuksia laskettiin. Vaikka join paikallista (halpaa) energiajuomaa koko illan, alkoi silti väsyttää (ei potki samalla tavalla kuin Battery) ja niin sama vika oli muillakin. ...

Joskus päivät ovat pitkäveteisiä eikä tapahdu oikein mitään. Silti pitää olla koko ajan valmiina lähtemään. Tänään oli taas yksi niistä hitaista päivistä. Mitään ei tapahtunut, valmiudessa oltiin. Näkyvyys heikko, ei laskua. Kuitenkin, kun ammattimiehiä ei olla, syyllistyttiin hätäilyyn ja vääriin johtopäätöksiin ja laskettiin hälytystasoa. Henkilökohtaisesti astuin rosterista pois, kun olo ei ollut parhaimpia, mutta siivouspari EFC-2 pysyi hälytysvalmiudessa. Klo 14:20 hälytyspilli vinkahti. Standilla oli näkynyt aurinko, itseasiassa jo jonkin aikaa (tästä saimme tiedon vasta myöhemmin). Siivouspari siirtyi hälytysautoon suksineen ja kamoineen alle minuutissa ja kuski (koodinimi EFC-TÖHÖ) kapusi ratin taakse. Alle kahdessa minuutissa hälytyksestä Hälytysajoneuvo lähti valumaan alamäkeen kohti ala-asemaa. Siivoukset oli hyvällä mallilla jo EFC-2 saapuessa paikalle, mutta tarvetta lisätoimintaan kuitenkin vielä oli. Pojat saivat tilanteen viimeisteltyä ja pääsivät ansaitusti Yukiin rentoutumaan. (vrt. Pelastajat)

Päivä I: Upeaa puuteria. Pojat menee ensin, Simo sulavasti ja suoraan, Tuomas hyppyyttää pompuista ja vetää kovaa. Itse tulen perästä. Nojaan takasukseen, yritän tehdä pienen telluasennon, että suksi uisi paremmin. Lunta on. Vaihdan jalkaa, eli teen käännöksen. Suksi sukeltaa. Pää edellä hankeen. Päivä II: Vähän painunutta, mutta edelleen upeaa puuteria. Laubilla paljon lunta, paljon vauhtia, hyvällä tavalla kulmaa. Suksi ui. Reisissä polttaa, kun joutuu ajelemaan suksea niin takaa. Pienet töyssyt on otettava vielä enemmän takapenkiltä. Suksi ei anna ollenkaan painetta vastaan. Siirryn loppuosassa alppikäännökseen, joka risukon välissä toimiikin hyvin ja nautin hiihdosta. Alppikäännöksessä painon saa paremmin jaettua kahdelle jalalle ja siten saa kantopintaa enemmän. Päivä I (uudelleen): Simo antaa testiin oman leveämmän suksen. Lähden laskemaan. Suksi nousee pintaan ja antaa painetta molemmille jaloilleni vastaan. Kääntyminen on helppoa, tekipä pitkää käännöstä tai lyhyttä pomppukäännöstä. Huudan puolessa välissä laskua pojille (lasken ensimmäisenä) kirosanoja, niin hyvä suksi on laskea. Lupasin ostaa sukset heti. Simo manaa minun omaa Elanin M999 -suksea. Liian kapea. Ei kelluta. Vaikea. Leveitä suksia joskus kuulee haukuttavan, ne ovat ”taitojen parantelua”. Ehkä niinkin, mutta niin valtava ero hiihdon helppoudessa oli, että henkilökohtaisesti valinta leveän ja kapean (jos 99mm on kapea :) suksen välillä on helppo. Jos hiihdosta kerta voi nauttia, niin miksi ei sitten nauttisi? Taisi tulla arvokas testilasku..

”Mihin lähetään” ”Lähetään vaikka Innsbruckiin” ”Ok” No, ensin kuitenkin käytiin kuvaamassa kumparelaskua Engelbergissä. Naisten finaalin taso oli aika jännä, finaaliin oli päässyt myös naisia jotka tekivät aurakäännöksiä. No, kovemmassa päässä olikin sitten kovempaa vetoa. Yritin opetella kuvaamista, laskijoiden sijoitukset eivät minua juuri kiinnostaneet. Kuvausgearin minulle sponsoroi Kuvausharrastaja T.Korpi (Ranskassa). Kokeilin paljon erilaisia juttuja, mutta kuvista tuli aika samanlaisia. En saanut oikein värejä esiin hiihtäjistä, mutta jotain hyppykuvia sai ikuistettua. Kuvaaminen kuitenkin on kiinnostavaa ja tuolla tavalla kun pääsee kokeilemaan, niin oppiikin jotain. Läpipolttamisen perusteet osa I ja II. Kisat loppuivat, joku voitti. ”Joko lähdetään?” ”Lähdetään vaan.” Jatkuu seuraavassa postauksessa..

Tänään en väistellyt kiviä. Aurinko paistoi, kivet rasahteli. Ei haitannut. Hiki virtasi. Luisto oli hiton huono, joutui tekemään enemmän töitä kuin olisi arvannut. Tiellä oli myös kaikenlaisia erittelemättömiä esteitä, mutta en antanut sen häiritä. Nöyrästi vaan eteenpäin. Tauolla istuin koneella. Lisäksi istuin auringossa terassilla. Kivien rapsahtelu kuului edelleen korvissa, mutta onneksi tiesin sen jo olleen mennyttä aikaa. Tiskasin myös tiskit (tiskikoneella) ja olin muutenkin kodinhengetär. Maiden. Mutta ei iron.

Hiljaista on pidellyt blogin osalta. Syytkin ovat selviä. Päivät ovat aika toistensa kaltaisia, eikä mitään isompaa ole tapahtunut. Eilen hiihdettiin hyvää lunta ja tänään vielä rippeitä. Simo napsaisi yhden kuvankin minusta, oli muuten hyvä pätkä hiihtoa tuo, eikä vaan yhden shotin pätkä. Nyt pitelee ennustusten mukaan vähä kuivaa kautta täällä (viimeisen viikon aikana tulikin vissiin neljät lumet), pitää otella aurinkoa ja tehdä kaikkea muuta kuin hiihtää. Tai voihan sitä käydä aina sen verran hiihtämässä, että snow dayn saa.. ;)

Sunnuntaina polkaistiin grillikausi käyntiin. Maanantaina oli jo muitakin grillaajia.

Noin puolen tunnin skinnaamisen jälkeen saavutamme topin. Joku alppikauris ohitti meidät matkalla, oli liikkeellä yksin. Topissa tuulee, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Palelee. Syömme eväät ja mietitään mistä lasketaan. Alppikauris pyytää meitä katsomaan vähän hänen peräänsä, hän lähtee ennen meitä. Lähdemme perään. Ei aikaakaan kun olemme tulleet ensimmäisen kentän alas vähän reilusta kolmesta tonnista vähän alle kolmeen tonniin. On toisen kentän aika. Simo lähtee ensimmäisenä, aikoo ottaa kuvia. Tuomas lähtee kohta kuvattavaksi. Sen jälkeen on hiljaista. Katselen kuinka Tuomaksen selkä siirtyy kauemmaksi. Mitään ääntä ei kuulu. On tyyntä ja hissit ovat kaukana. Välillä tuuli vingahtaa kypärässä, mutta pääasiassa kuulen korvien tinnituksen. Linnut ei laula, ei ole puita eikä ruokaa. Ei näy eläimien jälkiä, ollaan aika korkealla ja karussa paikassa. Aurinko paistaa. Vähän se lämmittää, mutta ei ole kuuma. Ilma on kylmä. Tuomas pääsee perille, laskee Simon viereen. Radio rikkoo hiljaisuuden. Tuomas antaa ohjeita laskuun. Sitten on taas hiljaista. Simo odottaa kamera valmiina. Työnnän itseni liikkeelle. Hiljaisuus muuttuu hengityksen ääneksi, lumen suhinaksi ja ilman vinkunaksi kypärässä. Jännittää. Kameran edessä aina vähän jännittää, mutta toisaalta silloin tekee parhaansa. Ensimmäinen käännös on vaikein, silloin joko saa – tai ei saa – rytmistä kiinni. Se menee ok. Hiljalleen suksi nousee lumen pintaan ja lihaksisto alkaa tuhansien toistojen opettaman liikkeen.

Eilen maistettiin sakea. Tänään ollut hiljaista.

<img class=“alignleft"src=‘http://www.qkaasu.com/wp-content/uploads/2008/01/picture.thumbnail.jpg’ alt=‘Olli tuli tänään’ />No ei oltu Engelbergissä! Tänään hiihdettiin Haslibergissä. Engelbergissä ei ollut oikein mitään hiihdettävää, niin käytiin sitten tuolla tutustumassa vähän paikkaan. Ihan hyviä pyydapätkiä löytyi, lyhyttä tosin. Tellulla oli vähän hukassa välillä, mutta alas tultiin. Aurinko paistoi kauniisti ja nyt naamaa kuumottaa. Jos joku miettii, missä suojaisimmat ja rauhallisimmat roskalaatikot välillä Engelberg – Meiringen: Stans 1 Stansin rajalla ensimmäinen rauhaisa ja iso roskalaatikko on kaupan pihassa. Veikkaan että pudotus pitää tehdä nopeasti, mutta se on ensimmäisiä paikkoja, mihin voi pudottaa. Stans 2-5 Stansissa ajaessa tulee monia roskalaatikkoja, joiden rauhallisuusaste on erilainen, vastaan, mutta ne ovat vaikeita. Ne tulevat kulmien takaa ja autolla joutuu tekemään urotekoja, koska laatikot huomaa vasta viime hetkellä. Useita eri puolilla tietä. Illalla hankala huomata, mutta pienellä kävelyllä saavutettavissa kohtuullisen rauhassa. Stans 6 Stansin läpimenevällä tiellä tien toisella puolella on keskellä kiireisintä kaupunkia kiireinen roskalaatikko. Se oli se, mitä kävimme testiajamassa. Jouduimme hyppimään keskellä tietä (subaru vilkutti valoja) ja keskellä kävelijöitä (mamma kattoi pitkään). Ei se mitään, näin kävi. Ehkä huonoin valinta! Hasliberg Haslibergin ala-asemalla on hyvä drop-point, suojainen, mutta ainakin tänään täysi. Matkaa on myös paljon, mutta hiihtoretkellä sopiva. Oletan, että joskus vielä voimme testiajaa.

Meno Engelberg Freeride Campillä jatkuu rauhallisena. Tämän päiväinen kevyt yläpilvi sekä vuorilla että muualla antoi hyvän syyn rauhalliseen raukeuteen. Itse en tänään hiihtänyt laisinkaan, mutta pojat kävivät vähän suksimassa. Huono oli kuulemma. Huomenna tuleekin jo ensimmäinen ”viikkoasukki” viideksi viikkoa, joten meininki taas lähtee pyörimään! Ei paljon raportoitavaa, facebookkiin melkein tulee lyhyesti kommattua kaikki tarinat. Ehkä blogikin vielä elpyy, jos alkaa jotain majoria tapahtumaan!

Olen käynyt ennen tätä vuotta vain 2 kertaa vuorilla hiihtämässä. Kummatkin kerrat ovat olleet Engelbergissä ja lähiseudulla. Tänään isoja kenttiä alaspäin suihkiessamme ilman näkyvyyttä tuli vain yhtäkkiä muutamia asioita mieleen. Pitää niitä tässä kevyessä afterski-hengessä perata. Nimittäin ainakin itseäni vuoret ovat pelottaneet kovasti. On jyrkänteitä, ikäviä kallioseiniä ja tietenkin myös mahdollisuus lumivyöryihin. Aikaisemmat kaksi kertaa ovat jääneet voimakkaasti vuoripelon varjoon. Vaikeissa paikoissa meni jotenkin täysin kyvyttömäksi, ja taitotaso oli vain 50% todellisesta. Toisaalta taas suoritustasoa ylläpiti voimakas adrealiinivirta, jonka pelko / jännitys toi tullessaan. Rentoudesta ei voinut puhua ja nauttiminen oli vaikeaa, joskin joskus se onnistui. Tänä vuonna asia on ollut eri. Syitä on monia. Vaihtunut välineistö tuo rentoutta, pienempi laskuporukka ja kolmas kerta samoissa (tutuissa) pakoissa varmasti auttaa. Ja tänä vuonna en ole lamaantunut vielä kertaakaan, vaan olen pystynyt toimimaan normaalilla taitotasolla ja ilman ylimääräistä kuumotusta. Tämä ei siis tarkoita riskien ottoa, vaan lähinnä parantaa turvallisuutta. Olen tänä vuonna ehkä noin 4kg kevyempi kuin viime vuonna, kuntopohja lienee aika samanlainen. Viime vuonna olin liikenteessä maaliskuussa, nyt on päällä selkeästi viileämpi tammikuu. Näiden yhteenlaskuna saadaan osatotuus sille, että olen jaksanut aika hyvin Oikeiden Alppiuroiden kanssa hiihtää. Olen saanut traveille vähän rentoutta reisiin (ei ’jäkitystä’ niin paljoa) ja olen löytänyt sopivan vauhdin itselleni esimerkiksi skinnaukseen. Jaksaa vaan paljon paremmin kuin viime vuonna. Siihen tietysti vaikuttaa ylläoleva ja myös se, että tähän saakka olemme hiihtäneet aika lyhyitä päiviä, kun ei ole ollut mitään överiolosuhteita. Tuomas tänään skinnaili trekkereillä edelläni, itse siis telluilla perässä. Ei kyllä sitä linkuttelua katsellessa juuri jäänyt alppisuksea ikävä. Telemark on muutenkin tarjonnut minulle paljon enemmän offarilla onnistumisenelämyksiä jo tähän mennessä kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa. Vaikeissa paikoissa olen toki nesteessä. On minulla Pimpit mukana, mutta saapa nähdä tuleeko laskettua.. ...

Tänään oli monivaiheinen hiihtopäivä. Aamulla oli sinkkistä ja sateista kauan, mutta joskus ennen yhtätoista hyvin ravitsevan aamiaisen jälkeen lähdimme haqlisen kanssa tallaamaan kohti ala-asemaa. Sinkkiä oli, ekalla laskulla aika huono näkyvyys, lunta sateli. Varovaisesti mentiin ja en uskaltanut tehdä telemark-käännöksiä. Sitten otettiinkin tauko ja kateltiin, josko keli aukeisi, kun sitä on vähän lupailtu. Välillä sitten tulikin aukkoja, joissa näki paremmin hiihtää. Ai että kun pääsikin tsippailemaan telemarkilla napakassa pyydassa, alkoi pääsemään vähä juonestakin kiinni, vaikka välillä pitikin syödä lunta. Lupaavan tuntuinen suksi tuo Elanin 999. Huomenna ei näkyvyyttä ole varmaan tätäkään vähää, katellaan mitä tehdään.

Täs on nyt ollu niin hektistä, ettei kerkiä blogia päivittelee ja tähän aikaan jo alkaa väsyttää. Kärsivällisyyttä pyydän. Facebookissa on jotain.

Engelberg