Autoilu

Liikenteessä on yksi ilmiö, jota en vain voi käsittää: harhainen kiltteys. Meille on pitkään opetettu, että liikenteessä pitäisi ”joustaa” ja ”olla kohtelias”. Ajatus kuulostaa hyvältä, mutta käytännössä ihmiset toteuttavat sitä aika erikoisella tavalla. Liikenne ei nimittäin toimi empatialla. Liikenne toimii ennakoitavuudella. Paras lahja, jonka voit kanssakulkijallesi antaa, ei ole kädellä viittominen tai etuajo-oikeudestasi luopuminen, vaan se, että noudatat sääntöjä ja menet silloin, kun on sinun vuorosi (on tietysti poikkeuksia, mutta ei näissä alla käydyissä tapauksissa.) Kun STOP-merkistä tulee neuvottelukysymys Arkinen aamu työmatkapyöräilijän silmin (tositapahtuma). Ajan ajoradalla – aivan kuten tieliikennelaki edellyttää, kun pyörätietä ei ole. Saavun neljän tien risteykseen, jossa minulle on osoitettu STOP-merkki (B5). Laki on tässä aivan yksiselitteinen: polkupyörä on ajoneuvo. Minun on pakko pysäyttää pyörä kokonaan ja väistää kaikkea risteävää liikennettä. Hidastan, pysähdyn, laitan jalan maahan ja valmistaudun odottamaan, että oikealta lähestyvä auto ajaa ohi omalla etuajo-oikeudellaan. Mitä tekee autoilija? Hän lyö liinat kiinni keskelle risteystä. Sitten alkaa se tuttu, kiusallinen tuulilasin takaa viittominen: ”Mene nyt, ole hyvä, minä annan tietä!” Miksi ihmeessä? Tekisikö kukaan samalla tavalla toiselle henkilöautolle? Pysähtyisikö etuajo-oikeutettu autoilija keskelle risteystä ja alkaisi viittoa STOP-merkin takana odottavalle Audille, että aja sinä ensin, kun minä olen niin mahdottoman kiltti ihminen? Ei tietenkään tekisi. Mutta heti kun alla on kaksi pyörää, ei oikein tiedetä mitä pitäisi tehdä ja improvisoidaan. Ajoradalla pyöräilijä noudattaa samoja sääntöjä kuin muutkin ajoradalla ajavat ajoneuvon kuljettajat. Tasa-arvoisessa risteyksessä väistetään oikealta tulevia eli kuvan tilanteessa autoilija väistää oikealta tulevaa pyöräilijää. -Liikenneturva ...

Sähköautoilu on iso puheenaihe myös perinteisissä medioissa tällä hetkellä. Kimmokkeen tähän kirjoitukseen tuli Hesarin viimeisimmästä kirjoituksesta, jossa toimittajat ajavat noin 2000 kilometria sähköautolla neljässä päivässä. Helppouden vuoksi jutut tunnutaan tehtävän näin: Sähköautoilusta kiinnostunut toimittaja vuokraa tai saa jostain auton hetkeksi käyttöönsä ja lähtee sillä sitten reissuun. Lukemissani jutuissa yleensä johonkin pidempään reissuun ja sen perusteella sitten annetaan erilaisia johtopäätöksiä tämän hetken autoilusta tai yleisimmin latausinfrasta. Sellainen Hesarin juttukin oli. Auto oli sivuosassa, lataaminen oli jännittävintä. Ainakin minulle jutusta välittyi vähän sellainen ”sähköautot eivät ole vielä valmiita oikeaan käyttöön”, kun lopussa kerrottiin kuinka diesel-autolla olisi päässyt samaan hintaan ja nopeammin. Ja kuinka matkalla oli paljon haasteita latureiden kanssa. Testiasetelma, 2000 kilometria, suurin osa lapissa, ei kovin paljon älyllistä haastetta lukijalle tarjonnut. Onkohan sähköautoilu mahtavaa ja ylivoimaista? Sähköautoilu oikeasti Ajattelen itse sähköautoilusta tällä hetkellä niin, että se vaatii hieman harrastuneisuutta tällä hetkellä. Nimenomaa noilla pitkillä reissuilla. Vaivaa ja hankaluutta. Meillä tulee noin 25-30tkm vuodessa ja mikää lapinkäynti ei ole vuosittainen suorite tai jos onkin, ylensä autot ovat junan kyydissä. Jostain syystä näissä lehtijutuissa ohitetaan se noin 95% kaikesta ajosta, jolloin päivämatkat ovat alle 300km. Auto on yöt kotilaturissa (tai kohteen laturissa) ja pikalatureita tai asiointilatureita ei tarvitse käyttää juuri ollenkaan. Kotilatauksessa myös energia on halpaa. Hesarin jutussa Volvo Recharge V60 viedään 2000km matkalle ja käytetään pikalatureita ja asiointilatureita ja silti hinnaltaan matka on energian suhteen saman hintainen kuin pihillä dieselillä. Aikaa menee enemmän, mutta suurin osa haasteista taisi olla toimimattomat laturit. Mutta jos sieltä kuluttavimmasta päästä oleva sähköauto on tuollaisella reissulla yhtä edullinen kuin pihi diesel, niin se antaa kyllä hyvän lupauksen siitä, että sähköautoilu on verrattain edullista. Kulut kun ovat sitten siinä arkiautoilussa lähinnä paljon pienemmät. ...

Tänään Joensuusta Tampereelle ajaessa luontoäiti antoi melkein kaikkea mitä tarjota saattaa: Jäätävää tihkua, pöllyävää lunta, kovaa tuulta, räntää, vesisadetta, pimeyttä. Kenttämestarit olivat lisäksi käyneet kylvämässä suolaa teille. Aura-autoa ei nähty tälläkään reissulla. Kun keli on monipuolinen, erottuu myös kanssa-autoilijoista jyvät ja akanat. Varkaudentiellä alkoi satamaan jäätävää tihkua ja tienvarret alkoivat hiljalleen täyttymään ikkunoitaan skrapaavista autoilijoista. Eikä siinä mitään, onhan se aika perusedellytys autoilussa, että näkee eteensä. Vaan ei kaikille. Kun äijjä lähtee mettästä ja huomaa että ikkunan vetää umpeen ja pyyhkijät eivät enää toimi, käännetään lämmitys täysille ja kun matkaa on vain 10km, niin ajetaan sitten varovasti viimeset 10km Warkauteen. Ei haittaa vaikkei ulos näe. Puoli kilometriä taaempana, pitkässä jonossa, sinisessä Touranissa istuu kuljetta, joka miettii voisiko autoon asentaa mitään urpohakuista ohjuslaitteistoa, jolla moiset äpärät saisi räjäytettyä kiertoradalle. Warkauden jälkeen jäätävä tihku loppui ja autoilu sujui mukavasti, kunnes Hankasalmen jälkeen löytyy ystävämme venäläisautoilija Honda CRV:llä, joka ei uskalla ajaa satasta, vaan pitää enemmän 60 km/h rajoituksesta. Erityisesti mutkissa pitää hidastaa. Tässä vaiheessahan keli on jo perus talvikeli, joskin alkaa hämärtää. Taivaalta tulee vain vesitihkua. Vastaantulijat pitävät Tourankuskin omalla kaistallaan, mutta kynnet pureutuvat ohjauspyörään. Eikö noita rajoja voisi sulkea? Sitten jarruttelijat. Jos joku voi ärsyttää paljon on se, että kun ajetaan jonossa, niin pitää hieroa niin lähellä sitä edellä olevaa, että jos siinä autossa pierastaan, on pakko heti painaa jarrua. Ja sitten vihaan myös sitä edellä mainitun takana tulevaa, joka painaa heti jarrua, kun edessä oleva hipaiseekin. Loistavasti saadaan jarruvalot vilkkumaan jonossa tauotta, eikä kukaan tiedä onko kyseessä oikea jarrutus vai jarrun hivoittelu. Tarvitsisin yksityistiet. ...