Kohteliaisuus ja pyöräilijät liikenteessä

Liikenteessä on yksi ilmiö, jota en vain voi käsittää: harhainen kiltteys.

Meille on pitkään opetettu, että liikenteessä pitäisi ”joustaa” ja ”olla kohtelias”. Ajatus kuulostaa hyvältä, mutta käytännössä ihmiset toteuttavat sitä aika erikoisella tavalla.

Liikenne ei nimittäin toimi empatialla. Liikenne toimii ennakoitavuudella. Paras lahja, jonka voit kanssakulkijallesi antaa, ei ole kädellä viittominen tai etuajo-oikeudestasi luopuminen, vaan se, että noudatat sääntöjä ja menet silloin, kun on sinun vuorosi (on tietysti poikkeuksia, mutta ei näissä alla käydyissä tapauksissa.)

Kun STOP-merkistä tulee neuvottelukysymys

Arkinen aamu työmatkapyöräilijän silmin (tositapahtuma). Ajan ajoradalla – aivan kuten tieliikennelaki edellyttää, kun pyörätietä ei ole. Saavun neljän tien risteykseen, jossa minulle on osoitettu STOP-merkki (B5).

Laki on tässä aivan yksiselitteinen: polkupyörä on ajoneuvo. Minun on pakko pysäyttää pyörä kokonaan ja väistää kaikkea risteävää liikennettä. Hidastan, pysähdyn, laitan jalan maahan ja valmistaudun odottamaan, että oikealta lähestyvä auto ajaa ohi omalla etuajo-oikeudellaan.

Mitä tekee autoilija? Hän lyö liinat kiinni keskelle risteystä. Sitten alkaa se tuttu, kiusallinen tuulilasin takaa viittominen: ”Mene nyt, ole hyvä, minä annan tietä!”

Miksi ihmeessä? Tekisikö kukaan samalla tavalla toiselle henkilöautolle? Pysähtyisikö etuajo-oikeutettu autoilija keskelle risteystä ja alkaisi viittoa STOP-merkin takana odottavalle Audille, että aja sinä ensin, kun minä olen niin mahdottoman kiltti ihminen? Ei tietenkään tekisi. Mutta heti kun alla on kaksi pyörää, ei oikein tiedetä mitä pitäisi tehdä ja improvisoidaan.

Kiusallinen panttivankitilanne suojatiellä

Toinen klassikko tapahtuu suoralla tiellä. Lähestyn ajoradan ylityspaikkaa pyörätieltä. Suoraa tietä ajaa auto. Tieliikennelain mukaan suoraa tietä ajava autoilija ei väistä pyörätieltä suojatien tai jatkeen yli ajavaa pyöräilijää (ellei autoilijalle ole erillistä väistämismerkkiä).

Tiedän tämän varsin hyvin. Hiljennän vauhtia, pysähdyn hyvissä ajoin ennen ajoradan reunaa, laitan jalan maahan ja odotan sekunnin tai kaksi, että auto hurauttaa ohi.

Mutta eihän se hurauta. Autoilija näkee minut kymmenien metrien päästä, säikähtää, alkaa jarruttaa ja pysähtyy lopulta keskelle tietä viittomaan minua yli.

Tämä on aivan järjetöntä. Jos autoilija olisi vain pitänyt nopeutensa ja jatkanut matkaansa, hän olisi mennyt menojaan kahdessa sekunnissa ja minä olisin polkaissut tyhjän tien yli heti hänen perässään. Nyt molemmat seisoivat paikallaan katsomassa toisiaan viisi sekuntia, takana tuleva liikenne joutui ihmettelemään äkkijarrutusta, ja minä jouduin arvailemaan, näkeekö viereisellä kaistalla ajava minua lainkaan.

Pahimmillaan tällainen ”kohteliaisuus” luo kuolemankolkkia: toinen auto antaa tietä, mutta viereisellä kaistalla ajava ei ymmärrä miksi, ja kolaa yli menevän pyöräilijän. Lisäksi he, jotka eivät muista liikennesääntöjä, voivat kuvitella että auton todella pitää väistää pyöräilijää.

Milloin ajoneuvo, milloin ilmaa?

Kaikkein koomisinta tässä on se, miten valikoivaa autoilijoiden suhtautuminen pyöräilijöihin on.

Samalla nimenomaisella työmatkalla, jolla minua väistettiin STOP-merkin takaa, kävi vain kilometriä myöhemmin toinen tilanne. Ajoin ajorataa suoraan, kun vasemmalta, sivutien STOP-merkin takaa tullut auto kääntyi aivan kylmästi suoraan eteeni. Jouduin jarruttamaan täysillä, etten olisi päätynyt konepellille.

Kyllähän se pistää mietityttämään:

1. Kun minulla on STOP-merkki ja haluan noudattaa sitä, minua pakotetaan etuilemaan.
2. Kun minä ajan suoraan ja toisella on STOP-merkki, minun olemassaoloani ei noteerata lainkaan.

Ilmeisesti pyöräilijän konsepti ajoneuvona on monelle täysin käsittämätön.

Jalankulkijoiden villi käsienheiluttelu

Eikä tämä rajoitu vain pyöräilyyn. Hermot menee myös, kun istun itse ratin takana..

Ajan autolla ja lähestyn suojatietä. Katukivellä seisoo tai sitä kohti harppoo reippaasti jalankulkija – hyvin usein hieman varttuneempi kansalainen. Laki velvoittaa antamaan suojatietä ylittävälle tai sille astumassa olevalle jalankulkijalle esteettömän kulun. Hiljennän siististi ja pysähdyn.

Mitä tekee jalankulkija? Hän pysähtyy tismalleen asfaltin reunaan. Katsoo minuun. Katsoo ympärilleen. Seisoo paikallaan. Minä odotan. Hän odottaa.

Lopulta jalankulkija alkaa heilutella vimmatusti käsiään ja esittää liikennepoliisia: ”Mene sinä vain, mene, minä odotan!”

Siinä sitä taas ollaan: kaksi aikuista ihmistä tuijottaa toisiaan tyhjällä kadulla vilkuttelemassa käsiään ja tuhlaamassa toistensa aikaa. Jos olisit vain astunut suojatielle ja kävellyt yli, minä olisin jo jatkanut matkaani.

”Mutta Jasmo, etkös sinä puolustanut rampilta tulijan väistämistä?”

Hyvämuistinen lukija saattaa tässä kohtaa kaivaa arkistojen kätköistä esiin vuosien takaisen kirjoitukseni moottoritien rampeista, jossa puolustin kynsin hampain tilan antamista liittyjälle – vaikka lakikirjan kirjaimellinen tulkinta ja netin pykäläfundamentalistit olisivat kuinka eri mieltä.

Saattaa siis tuntua, että olen ristiriidassa itseni kanssa. Ajattelen kuitenkin, että en ole ja syy on ilmeinen: moottoritiellä tilaa antaessa kukaan ei lyö jarruja pohjaan satasen vauhdissa ja ala huitoa tuulilasin läpi käsimerkkejä. Siellä tila tehdään hienovaraisesti nopeutta säätämällä tai vasemmalle kaistalle siirtymällä siten, että liikenne nimenomaan soljuu sulavasti ilman, että kenenkään tarvitsee pysähtyä ihmettelemään elämäänsä.

Kaupunkiliikenteen, pyöräteiden ja suojateiden väkinäinen ”kohteliaisuus” taas on tämän täysi vastakohta: se pysäyttää liikenteen kuin seinään, luo vaarallisia katvealueita ja pakottaa ihmiset arvailemaan toistensa aivoituksia. Joustaminen on fiksua vain silloin, kun se edistää virtausta – ei silloin, kun se katkaisee sen kokonaan.

Lopuksi

Liikennesäännöt on laadittu poistamaan arvailu. Koko järjestelmän perusajatus on se, että jokainen tietää milloin mennä ja milloin odottaa.

Kun joku päättää olla ”kohtelias”, hän luo tilanteen, jossa säännöt lakkaavat pätemästä ja siirrytään arvailun, tulkinnan ja tuulilasin läpi tapahtuvan pantomiimin varaan.

Älä ala neuvotella. Älä pysäytä autoasi vain ollaksesi kiva. Äläkä jää viittomaan suojatien reunaan. Mene silloin, kun on vuorosi.

Kannattaa muuten oikeasti vilkasita Liikenneturvan verkkosivut asiasta. He ovat kuvanneet keskeisimmät liikennesäännöt hyvin ja kenenkään ei tee pahaa vilkaista ne läpi. Tämä ei ole minkäänlainen yhteistyö Liikenneturvan kanssa, vaan pidän vaan heidän sisältöään laadukkaana.