Lappeenranta – pala elämää

Kuva: Lappeenrannan kaupunki

Taivas on sininen. Suljen silmät, aurinko lämmittää kasvojani. On hiljaista. Taustalla humisee läheisen valtatien äänet, mutta muuta hälinää ei kuulu. Olen juuri astunut ulos junasta Lappeenrannan rautatieasemalla.

Lappeenranta on ollut osa elämääni vuodesta 2002, jolloin muutin kaupunkiin ja aloitin opiskelut lutissa. Jonkun matkaa on jo siitä pyörät pyörinyt, mutta Lappeenranta pysyy mukana kuvioissa – ainakin vielä tämän kevään.

Mietin tänään lyhyellä Lappeenrannan visiitillä useaan kertaan, miksi en koskaan pitänyt Lappeenrannasta. Keväinen ilma, auringonpaiste ja lintujen laulu täyttää Skinnarilan kampusalueen. Yliopisto on hieno, nykyaikainen ja yrittää parhaansa.

Urheilumahdollisuuksia hiihtämisen ja muun ulkoilun saralla riittää, luonto on lähellä. Skinnarilasta katsottuna palvelut eivät ole vieressä, mutta kuitenkin kävelymatkan päässä. Miksi en koskaan kotiutunut tänne?

Jäin miettimään tätä aivoitusta. En osannutkaan enää vastata suoralta kädeltä, selkärangasta tulee ainoastaan sinne taottu Lappeenranta on perseestä ajatus.

Miksi en opiskeluaikana oikeastaan tehnyt mitään?

Muistelin bussissa, että mitä opiskeluarkeen kuului opintojen ohella. Usein taisin kököttää kopissani. Enkä tarkoita, että olisin jotenkin epäsosialisoitunut tai käpertynyt kuoreeni, juttelin kavereideni kanssa irkissä koko ajan, puuhasin Techmussa jne. Mutta miksi olin saamaton ja haluton kokemaan Lappeenrantaa? Yleensä odotin vain pääsyä Joensuuhun tai kevään alppimatkaa, jossa kevät sitten tyypillisesti merkittävältä osalta vierähtikin.

En asunut Lappeenrannassa, olin siellä vain koulussa.

Nyt kun katselen bussin ikkunasta, mieleen tulee lähteä käppäilemään Saimaalle (opiskeluaikana kävin yhden kerran hiihtämässä siellä) tai metsään. Ulkoilemaan. Ehkä luistelemaan, kun jäätäkin vielä on.

Opiskelu taitaa olla aika kuluttavaa aikaa, vaikka kalenterista katsottuna siinä on paljon vapaata. Jatkuva stressi opinnoista painoi ainakin itselle saamattomuutta päälle, suurin osa tutuistanikin ainakin välillä kärsi pitäisi sitä, pitäisi tätä -syndroomasta.

Istuin tänään eräällä luennolla. Aihe ei ollut mielestäni superkiinnostava, mutta jaksoin kuitenkin paneutua siihen. Aloin oppia asioita, sellaisia joilla ei todenäköisesti ole mitään tekoa minun loppuelämäni kannalta. Kuinka mieletön fiilis! En nyt puhjennut kyyneliin ja noussut seisomaan huutaen: ”Minä opin!”, mutta joka tapauksessa. Huomasin, että opiskelu on muuttunut elämässäni aika paljon. Aiemmin opintoja suorittaessa huomasi suorittavansa tutkinnon vuoksi aika paljon kaikkea turhaa paskaa. Nyt on hienoa oppia uutta monesta eri asiasta.

Viimeiset kolme vuotta olen opiskellut erittäin maltillista vauhtia, pari kurssia vuodessa. Nämä opiskelumotivaatioon, oppimiseen ja siitä koituvaan iloon liittyvät ajatukset ovat koko ajan voimistuneet. Mietin, että olenko tehnyt itse jotain väärin silloin, kun olin aktiivinen opiskelija. Olisin voinut saada opiskeluista niin paljon enemmän irti.

Eikä pidä ymmärtää tätäkään väärin. Olen yleensä kurssit suorittanut kohtuullisella selkärangalla, keskiarvo taitaa olla lähempänä nelosta kuin kolmosta. Mutta suurin osa tienaamistani numeroista mittaa jotain ihan muuta kuin asian osaamista. Tenttaaminen on edelleen se juttu, vaikka joissain kursseissa muutakin olen jo kokenut. Edelleen muistiin tulevat ne Object Oriented Programming -kurssin tentit, jossa tentissä koodattiin ruutupaperille käsin ja piti muistaa ulkoa keskeisten kirjastojen tarjoamat palvelut. Siinä ei ole vieläkään mitään järkeä.

Tarkemmin vaipuessani pohdintoihin, huomaan erään asian. Loppuajasta olen opiskellut enemmän sivuainetta, tuotantotaloutta, kuin pääainettani ohjelmistotekniikkaa. Miettimällä ohjelmistotekniikan kursseja, alkaakin olo muuttumaan. Oliko se opiskelu sittenkään niin hienoa?

Valtio, poliitikot, yliopistot, rehtorit ja dekaanit puhuvat opintojen nopeuttamisesta ja ratkaisuista. Tarjotaan keppiä ja porkkanaa. Rajattu opinto-oikeus ja toisaalta opintolainan huojennuksia nopeille valmistujille. Mutta mitä kuuluu opetukselle ja opiskelijan palveluille yliopistolla? Pidetäänkö opiskelijoista huolta, tuetaanko heidän oppimistaan?

Ei. Karkein esimerkki on tietysti se, että vuonna 2010 koululta lähestyttiin minua massapostin muodossa, jossa mainostettiin ohjelmaa, jonka tarkoituksena on auttaa opiskelijoita saamaan opintonsa loppuun. Valitettavasti ehdot olivat sellaiset, etten niitä pystynyt hyödyntämään. Sen jälkeen kukaan ei ole kysynyt opinnoistani, ei edes massapostin muodossa. Sitä aiemmin minun piti tehdä ensimmäisellä vuosikurssilla henkilökohtainen opintosuunnitelma. Muita yhteyksiä minuun ei ole otettu.

En tarkoita, että tarvitsisin erityiskohtelua sinänsä. Mutta minulla on ollut dippatyö valmis jo pari vuotta. Minulta on puuttunut vain muutamia kursseja. Kukaan ei ole edes tiennyt minun olevan niin lähellä valmistumista. Kukaan ei ole yrittänyt ohjata minua opintosuunnittelijalle tai -neuvojalle, jotta opintojeni loppuunsaattamista tuettaisiin, esimerkiksi suunniteltaisiin kurssit. Muutaman sopivan keskustelun kautta sain aikaiseksi itse hoidettua opintojen loppuunsaattamisen suunnittelun opintoneuvojan kanssa ja myöhemmin sain vielä neuvoja mahdollisuuksista suorittaa asioita Tampereella. Kun löysin henkilön keneltä kysyä.

Olen ilmeisesti väärässä, kun koen olevani yliopistolle sekä asiakas että tuote. Mutta ilmeisesti olen vain tuote, joka lopulta myydään pikkurahalla valtiolle.

Selvitin Tampereen mahdollisuuksia. Tässä vaiheessa minulta puuttui kaksi syventävää tuotantotalouden kurssia. Aiheet voi valita aika laajasti, jotain mistä minulla on perustietämys. Tampereella on (avoin-) yliopisto ja teknillinen yliopisto, kuinka vaikeaa voi olla löytää sieltä kursseja, jonne mennä tekemään nämä kaksi kurssia?

Mahdotonta. Kummastakin paikasta voi ostaa oikeuden käydä yhdellä kurssilla, mutta kurssien esitietovaatimukset (ainakin infosivujen mukaan) tarkistetaan ennen kuin kurssille pääsee. Näinpä jos haluaisin ottaa 20 op kokonaisuuden Tampereen avoimesta yliopistosta vaikkapa organisaatioiden johtamisesta, niin sepä ei onnistukaan, jos en ole suorittanut esitietovaatimuksena tiettyjä kursseja, joita he itse järjestävät. En edes jaksanut ottaa yhteyttä kysyäkseni voidaanko lutissa suorittamiani kursseja jotenkin katsoa vastaaviksi. Kun esimerkiksi TTY:llä on tämän näköinen palvelu, josta kursseja voi sitten yrittää katsoa, niin on aika selvää, etten ole tervetullut.

Joten niin sitä taas Lappeenrantaan ajellaan junalla. Törkeästi hyödynnän opiskelijakortilla saamaani etua, vaikka olenkin töissä. Varmaan tosi moraalitonta. Anteeksi kamalasti.

Lappeenrannassa ei opiskelijalta puutu pelkästään peräänhuutajat, vaan ihan perinteinen oppimisen tuki. Omat kokemukseni liittyvät tietysti pääasiassa tietotekniikan opettamiseen.

Lähes kaikilla kursseilla luennot ja harjotukset (ja harjoitustyö) olivat täysin erillään toisistaan. Koodauskursseilla luennoilla höpistiin jotain sekavaa ja sen jälkeen harjoituksissa opeteltiin koodaamaan. Suurin osa huomasin nopeasti luennot täysin turhiksi. Liian useilla kursseilla esittelyluennolla luennoitsija sanoi, ettei ole aihealueen ekspertti, mutta opetellaan yhdessä, sehän on mukavaa.

Ymmärsin jo aikoinaan, että jo opiskelijankin aika on niin kallista, etten ala luennolla opettelemaan mitään yhdessä. Voisin koittaa työelämässäkin tätä konseptia. Varmaan löytyy asiakkaita, jotka mielellään maksavat opettelusta.

Lappeenrannassa ohjelmoinnin peruskoulutus saatiin uudistettua, kiitos Jussin ja muiden asiaan vaikuttaneiden – kieleksi valittiin Python, opetukseen laitettiin järkeä ja keskityttiin oikeisiin asioihin. Yllättäen ihmiset alkoivat oppimaan ja tulokset paranivat.

Ei uskoisi, että jos opetukseen ja opiskelijoiden oppimisen tukeen panostaa, niin alkaa tapahtumaan myös oppimista. Jussi teki aiheesta tohtorin väitöksen, niin uraauurtavaa tämä ilmeisesti yliopistomaailmassa oli.

Oppimisen työkalut, kuten Moodle ja Oodi, ovat kuin Neuvostoliitto. Ei toimi, mutta ei puhuta siitä.

Melkein parasta oppia olen saanut Tietojenkäsittelyn Perusteet -kurssilla ensimmäisenä vuonna, jossa oli runsaasti harjoituksia ja Kari ja Johanna, jotka niitä pitivät, tiesivät mistä puhuvat. Eikä luennoitsijakaan vedättänyt ihan omaa linjaansa.

Olen työelämässä ollut katsomassa Unelmakoulun kehitystä. Takana on lukiotason opettajia, jotka ovat innostuneet oppimisesta, sen tukemisesta, teknisistä ratkaisuista ja oppilaista. Kaikesta siitä, mistä kukaan ei ole yliopistossa – tai ainakaan lutissa – kiinnostunut. Palkkausuudistus, jonka aikaan olin töissä yliopistolla tutkimusassarina, heikensi opiskelijan asemaa entisestään. Opettaminen oli suurimmalle osalle pakko. Joku asia, josta selviytyä ilman yhtäkään kurssia pedagokiikasta.

Olenpa joskus kuullut sellaisenkin tarinan, että professori on kieltänyt vastuuopettajalta nykyhömpötysten käytön yliopisto-opetuksen käytäntöjen vastaisena. Uusi kaveri kun oli koittanut tehostaa oppimista. Tämä tarina kuultiin TTY:ltä.

Kun vuosi sitten osallistuin erään kurssin seminaariin, jonka piti kestää kuusi tuntia (20 esitystä), huomasin että tilaksi oli varattu pieni luokkahuone. Niinpä luokkahuone lastattiin ihan täyteen ihmisiä, haettiin lisätuoleja ja laitettiin ovi kiinni. Noin 60 henkilöä yritti jotenkin säilyä hengissä hapettomassa tilassa kuusi tuntia. Tilaisuus vaan ei ollut selviytymishaaste, vaan sen olisi pitänyt olla oppimistilaisuus.

Silloin tajusin, ettei täällä paljon opiskelijoiden asiaa kukaan ajattele. Tai opettamista tai oppimista ylipäätään. Luotetaan siihen, että kun helpotetaan tenttejä ja tarjotaan kurssin aikaisia lisäpistemahdollisuuksia, ihmiset läpäisevät tentit. Asenneilmapiiri on aistittavissa – materiaalimme on huonoa, ei näistä kuitenkaan mitään tule. Ja että, tämäkin aika minun pitäisi tehdä tutkimusta, jotta voisin edetä urallani.

Ei käy kateeksi opetusvastuussa olevia. Ei varmaan ole helppoa. Mutta koen olevani asiakas, enkä siksi ole kiinnostunut tuotannon ongelmista. Mainoskampanjat lupaavat paljon ja niitä lupauksia olisi syytä myös lunastaa. Tällaisenaan luttia, ainakin sen tietoteknistä osaa, voi mainostaa lähinnä itseopiskeluyliopistona, johon kurssivastuulliset ovat keksineet pakollisia läsnäoloja, koska ajattelevat, että huonot oppimistulokset ja pieni osaanotto luennoilla johtuu siitä, että ihmiset ovat huonoa materiaalia ja laiskoja paskoja. Luentojen substanssia ei ehkä kannatakaan kriittisesti tarkastella.

Kirsikkana kakun päällä, kursseja järjestetään ohjelmistosektorilla sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät asiasta oikeasti tiedä juuri mitään. On kamalaa olla peruskurssilla yliopistossa, jossa asiasta jotain tietävänä huomaat, että luennoija ei asiasta tiedä mitään ja opettaa väärin. Se on karseaa ja omiaan murtamaan illuusion osaamislaitoksesta. Aluksi sitä luulee, että täällä on tyhmä tai huono luoennoija, mutta siitä ei ole kyse, vaan siitä, että kursseille ei ole vetäjiä ja niille pakotetaan porukkaa vetämään. Olet tohtori, kai sä nyt yhden relaatiotietokantakurssin osaat vetää? Tai oikeastaan sun täytyy vetää, koska se on nyt sun työtehtävä.

Tänään eräällä tuotantotalouden kurssilla oli piristävä hetki heti alussa. Luennoija ilmoitti heti tehneensä tohtorin väitöksen juuri tästä asiasta. Ei siis opeteltu yhdessä. Tuli oikein hyvä mieli.

Luulen, että osittain opiskeluaikainen saamattomuus johtui juuri siitä, että ei tullut koskaan sitä oloa, että tämä opiskelu olisi eliittiporukan hommaa. Yritän tarkoittaa sitä, että jos olisin vaikka Harvardissa, olisin varmaan ylpeä niistä tuotoksista mitä sieltä tulee ulos ja historiasta. Lappeenrannassakin oltiin ylpeitä evoluutioalgoritmien tutkimuksen huippuyksiköstä, kunnes jossain organisatorisessa tuolileikissä vahvempi heitti heikomman ulos ja kyseistä toimintaa ei enää ollut. Motivoivaa.

Mua edelleen ihmetyttää, mutta olen jo siihen tottunut, kuinka Tampereella ainakin TTY:n opiskelijat tuntuvat olevan ylpeitä teekkariudestaan ja siitä että opiskelevat Tampereella. Kai joku on tuntenut ylpeyttä Lappeenrannassakin.

Bussissa edelleen. Maisema vaihtuu Skinnarilasta hiljalleen Kourulaan. Kaunis Saimaa muuttuu neuvostoliittobetoniin. Keskusta lähenee. Betoni jatkuu. Lappeenranta ei ole mikään kaunis paikka, paitsi satama kesällä. Kaikki kaupungit Suomessa ovat kesäkaupunkeja. Myös Lappeenranta. En viettänyt Lappeenrannassa koskaan kuin yhden kesän, silloin kun olin töissä. Kävin opiskeluaikoina satamassa ehkä viisi kertaa. En käsitä miksi en käynyt useammin. Viime kesänä kävin koulureissulla satamassa siiderillä ja nautiskelin näkymistä tunnin. En koskaan aiemmin ollut niitä jäänyt katsomaan.

Mietin Artun Hito Hyvä meininkiä. Mainostus kansainvälisenä metropolina on ainakin puoliksi totta. Ainakin yliopistolla ulkomaalaisia on erittäin runsaasti, joka on lähes ainoastaan hyvä juttu. Ainut mikä on huonoa on se, että he eivät voi valittaa, koska suomalainenhan siitä suuttuu, jos joku ulkomaalainen sanoo, että hommat on perseellään.

Palataanpa vielä siihen tukeen, mitä yliopisto tarjoaa opiskelijoille. Nimittäin kun minulla tätä matkaa tulee ja jokainen reissu menee palkattomalla, niin kulujakin muodostuu, joskus pitää olla hotellissa yötäkin. Tästäpä sitten kysymään, että kun tuotantotalouden luonnoijatohtori on miettinyt, että pakollisia läsnäoloja pitää olla, niin voitaisiinko tätä jotenkin muuttaa minun kohdallani. Voisin tehdä vaikka jonkin kirjallisen työn tai mitä vaan – kotoa käsin.

Ei käy. Se ei vaan käy.

Tämä on kohdattu myös muilla kursseilla. Käytössä on verkko-oppimisalustoja, mutta sitten on kuitenkin keksitty pakollisia läsnäoloja, syystä jota voi vaan miettiä. Ja niin taas opiskelijaa palvellaan. Jos et mahdu muottiin, niin koita kovemmin. Ei tänne ole pakko kenenkään tulla.

Kohta juna kilkuttaa. Tänä keväänä se kilkuttaa vielä monta kertaa.

Portti.lut.fi

Olen aikaisemmin pariinkin otteeseen nillittänyt LTY:n tietotekniikkaratkaisuista. Esimerkiksi uusi VPN-ratkaisu portti.lut.fi on saanut runtua. Mutta siinä olen hutkinut ennen kuin olen tutkinut. Nimittäin Linuxilla se toimii komeasti ja ilman mitään tyhmiä tarkastuksia. Ja on oikeasti hyvä.

Tietokoneet ja hermot

Ei voi kyllä vain kun ihmetellä kuinka LTY:ssä nämä tietokoneasiat voivat mennä niin päin puuta. Käyttäjän asemasta katsottuna koko reilu viisi vuotta mitä tässä olen pyörinyt, on vain kiivetty perse edellä puuhun. Osa ongelmista koskee koko yliopistoa, osa pelkästään (tietääkseni) titen osastoa. Tai alkanut koskemaan titen osastoa sen jälkeen, kun Tietohallinto pääsi siihen käsiksi.

Yksi uusista ideoista on tulostuksen maksullisuus. Ennen systeemi toimi siten, että käyttäjällä oli 800 arkin quota, jonka sai tulostaa vuodessa (tai lukukaudessa, en muista). No nyt sitten hallinnossa päätettiin, että jokainen opiskelija saakin tulostaa 15 euron edestä ilmaiseksi, sen jälkeen pitää käydä ostamassa lisää quotaa. No, yksi arkki maksaa jotain, kaksipuolinen arkki maksaa jotain, väriarkki maksaa jotain.. Noniin, kuinka kätevää! Pitää siis ottaa laskukone käteen, että tietää, voiko jäljellä olevalla 1,4 eurolla vielä tulostaa oman harjoitustyönsä vai pitääko ostaa lisää quotaa. Edellinen arkkimäärälaskuri (näytti reaaliajassa, kuinka monta tulostetta oli jäljellä) olikin liian käytännöllinen LTY:n käytännöille.

Tulostaminen on ollut aina LTY:llä muutenkin mahdotonta. Jopa silloin, kun olin täällä töissä, sai jatkuvasti taistella tulostuksen kanssa, kun homma ei vaan pelannut. No, työntekijäpuolen helppari kyllä toimi aina ripeästi, eikä siinä sinänsä, hermot vaan meni usein. Mutta entäs opiskelijoilla. Titellä on 3 ATK-luokkaa titesiivessä, muita en ole käyttänyt. Yhdessä on Solaris/Linux -koneita ja muissa Windows XP / 2000 -koneita. Tällä hetkellä ainut tulostin on tuolla Linux-luokassa. Kyllä, jo tässä vaiheessa ranteita voi alkaa sahaamaan auki.

Tässä vaiheessa huomataan, että Titen omat ukot eivät enää ylläpidä titen luokkia (paitsi tuota Linux-luokkaa), vaan LTY:n tietohallinto, tuo laitos joka on takana postituksen muuttamisessa Exchangen taakse, VPN-yhteyden vähintään kyseenalaisesta tarkistusproseduurista ja siitä, ettei koululle enää pääse ulkoa ssh-yhteydellä vissiin mitenkään (paitsi olemalla ATK-kerho Ruutin jäsen). Eli vahvalla pohjalla ollaan!

Linuxissahan, käyttöjärjestelmän eittämättömästä ylivertaisuudesta huolimatta, tuo tulostaminen lähentelee taikatemppuilua. Tietenkään tulostimia ei ole valmiiksi asetettu, vaan käyttäjän pitäisi osata käyttää Debianin varsin päräyttävää tulostinmanageria. Puolen tunnin yrityksellä en saanut tulostinta asennettua erinomaiseen Linux-käyttöjärjestelmään, en vaikka luin ohjeita Titen Mediawikistä. Kätevää linkittää titen sivuilta tuonne mediawikiin ja sitten kaikki sisältö on kohdennettu ainoastaan työntekijöille. Varmaan olisi pitänyt koodata joku oma komea ajuri siihen. Kyseisen luokan tulostin ei vaan löytynyt.

No ei hätää, tulostimien kanssa tappelu on niin normaalia, ettei tuosta jaksa vielä edes hermojaan menettää. Yläkerrassa on Windows-luokka ja ei-niin-yllättäen tulostin löytyi ja asentui heti. Tietenkään sitä ei ollut ennalta asennettu (kuten ennen oli, tämäkin ilmeisesti joku uudistus(Tietohallinto!)), vaan käyttäjän piti tietää tulostimen nimi (lukee alakerrassa tulostimen kyljessä) ja sillä mennään. Laitan paperit tulostumaan ja ajattelen lähteä hakemaan alhaalta papereita. Mutta kas vain! Joku ylläpitäjä on keksinyt, että käyttäjältä täytyy estää tietokoneen lukitseminen. Tietokoneen lukitseminen on pahinta mitä voi keksiä ja se pitää estää. Siksipä minun pitää jättää oma käyttäjätunnukseni sisäänkirjautuneeksi ja lähteä hakemaan papereita alhaalta. Sisäänkirjautuneeksi siksi, että jos tulostuksessa pitää muokata jotain, niin tuskin viitsin kirjautua aina ulos ja sisään tarpeen mukaan. En voi sanoa muuta kuin että komeaa ylläpitoa! Tietoturvastahan kyseinen laitos (Tietohallinto) aina jauhaa, siksi VPN-yhteyttä muodostettaessakin pitää käyttäjäkoneesta löytyä virustarkastus (eli: Windows ja IE, ehkä toimii FF), muuten yhteyttä ei voi luoda! Logiikka on silmiä hivelevä!

Komeaa meininkiä LTY:ssä!

Virustentorjuntaohjelmat

Olen saanut viimeaikoina nauttia kannettavasta tietokoneesta, jossa on 930 Mhz Celeron, ei liikaa muistia ja windows home xp. Tämä vielä menettelisi, mutta sitten koneeseen tuli asennettua virustentorjunta. Tällä kertaa Symantec Antivirus.

Virustentorjunnassa tärkeää olisi pitää torjuntaohjelmaa koko ajan päällä ”haistelemassa” mitä tapahtuu ja estämässä tartunnat. Vaan mitenpä teet niin? Jos yllä kuvaamallani koneella pitää jotain ”nykyaikaista” virustentorjuntaohjelmaa päällä ja jatkuva skannaus pyörii, niin koneella ei voikaan tehdä mitään muuta kuin katsella tiimalasin pyörivän. Mitä varten tietokone taas tulikaan hankittua?

Myös uudemmilla koneilla, jossa tehoa ja muistia on, olen huomannut kyykyttymisen. Erityisesti ohjelmien latausajat luonnollisesti kasvaa ja kannettavien tapauksessa prosesorikuorma lisääntyy eli akunkesto pienenee. Varsin epätoivottavaa.

Itse olen omalla koneellani Windows XP SP2 laillistettu käyttäjä, jolla on käytössä Windowsin oma palomuuri ja ei virustentorjuntaa. Virukset leviävät nykyisin pääosin sähköpostitse, joten penkin ja näytön välissä oleva toimija voi pelastaa paljon. Lisäksi kun unohtaa ohjelmat kuten IE ja Outlook, niin on paremmassa turvassa viruksilta ja muutenkin käyttökokemus on kivempi. Yllättäen minulla ei ole koskaan ollut yhtään virusta ja koneeni on toiminut moitteetta.

Kauhulla ajattelen F-securen visioita mobiili-virustentorjunnasta (S60 virusskannerit ainakin on jo olemassa), ennestäänkin syntisen hitaat ja akkua syövät Symbian-puhelimet, kun laitetaan pyörittämään vielä virustentorjuntaakin, niin tuskin soittaminenkaan enää onnistuu.

Virustentorjunnan osalta mietinkin, että kumpi lienee pahempi – tauti vai lääke?

PS. Onneksi rakas yliopistomme LTY väsäsi kesäpuhteenaan uuden VPN-ratkaisun, jonka käyttämiseen tarvitaan ActiveX, Windows, virustentorjuntaohjelma, terveystodistus, rikosrekisteriote, supon turvallisuustutkimus ja ilmeisesti myös DNA-näyte. Hyvä näin, käytettävyys ennen kaikkea!

Innovaatioyliopisto

Innovaatioyliopisto on ilmeisesti tulevaisuudessa muutakin kuin sanahirviö. Sen kai pitäisi olla todellisuutta muutamassa vuodessa. Monet bloggaajat ja henkilöt lehtien palstoilla ovat hyökänneet ideaa vastaan, perustellen näkökulmaansa sillä, että samat opiskelijat ja ihmiset siellä kuitenkin työskentelevät. Tämän vuoksi innovaatioita ei ole odotettavissa yhtään sen enempää kuin ennenkään.

Asiahan ei ehkä ole kuitenkaan näin selvä. Nimenmuutoksella innovaatioita ei toki rupea syntymään, vaan siihen tarvittaisiin avoimuutta ja yhteistyötä yli osastorajojen niin opiskeiljoiden kuin työntekijöidenkin osalta. Suomessa on monta yliopistoa jo nyt, jotka voisivat olla innovaatioyliopistoja. Koska tunnen Lappeenrannan teknillisen yliopiston parhaiten, käytän esimerkkinä sitä.

Vaikka opiskelijoita rekrytessä mainostetaan, kuinka valtava etu on se, että voi lukea tekniikkaa ja kauppatieteitä yhtäaikaa, niin unohtuu se siinä vaiheessa kun opiskelu ja varsinkin työskentely yliopistossa muuttuu todellisuudeksi. Tietotekniikkaa on nykyisin joka paikassa. Kuitenkaan tietotekniikan osasto ei tunnu tekevän yhteistyötä yhdenkään muun osaston kanssa tutkimuksissaan. Jokainen pelaa vain omaan pussiinsa ja tuijottaa omiin aluisiinsa. Näin on tehtävä, koska tietotekniikan osaston sisälläkin kyräillään niin paljon, että mahdollisen professuurin pitääkseen pitää tehdä sopivia veivautuksia sopiviin aikoihin.

TBRC yrittää ylittää osastorajoja ja tehdä teknologiasta bisnestä. En tunne toimintaa niin hyvin, että voisin kommentoida siitä mitään. Se kuulostaa ideana kuitenkin siltä, miltä pitäisikin. Minä, kesätyöläinen, ehdotin eräässä kokouksessa (en ole kovin hyvä olemaan hiljaa..), että tietotekniikan osasto yhdistäisi voimiaan tuotantotalouden kanssa muutenkin kuin hallinnollisesti. Kummassakin suunnassa opetetaan johtamista, tosin ohjelmistotekniikassa se on sisällytettynä osaksi ohjelmistotuotantoa, mutta kuitenkin. Päällekkäisyyksiä löytyy helposti jonkin verran. Itseasiassa, ajatukseni sai jopa lausahduksia kuten ”olet oikeassa”. Se ei kuitenkaan pitänyt sisällään sellaista äänenpainoa, mikä olisi merkinnyt sitä, että joku aikoo asialle joskus tehdä jotain.

Minä ja Jarno, eräs toinen kesätyölainen tuotantotalouden puolella, yritettiin saada henkiin pientä tite-tuta yhteistyötä ja esimiehemme istuivatkin samassa kokouksessa. Ehkä projektin aihe oli vähän huono ja siitä ei tullut mitään, mutta ajatelkaapa asiaa. Minun esinaiseni oli aivan hämmästynyt, kun hänelle tuli tuotantotalouden kokoukseen kutsu. Niin harvinaista se on.

Siinä ei enää pelkät nimenmuutokset auta, jos osastot ovat näin kaukana toisistaan ja yhteistyölle ei nähdä syytä. Samaan aikaan ajetaan jatkuvasti ylhäältä organisaatiomuutoksia ja lähes kaikki työntekijät ovat osa-aikaisia, niin ei ihme, ettei oikein jaksa kiinnostaakaan. Tohtoriuden jälkeen LTY:tä ei tunnu työntekijät enää kiinnostavan.

Onkohan tilanne tämä myös tulevassa innovaatioyliopistossa? Jos on, niin ajatus on aivan surkea ja kaikkien manaama epäonnistuminen on täysin varmaa. Mutta toisaalta, jos mitään ei koeteta, niin mitään ei voida myöskään saavuttaa. Nokia ja TTY tekee yhteistyötä – Nokian ja TTY:n tutkijat toimivat samoissa tiloissa ja salaisuuksia (ainakin julkisten puheenvuorojen mukaan) ei talossa ole. Ideana on aistia mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ei niinkään suojella omaa tonttiaan.

Jos innovaatioyliopistossa pystytään samaan, voi opiskelija- ja tutkijamateriaali olla varsin kykenevää vaikka mihin.

Kandiohjelmat

Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tapahtuu. Aiempi osastojako muuttuu tiedekuntamalliksi, joka tarkoittaa sitä, että nykyisen usean osaston malli muuttuu kolmen tiedekunnan malliksi. Kauppatieteellinen tiedekunta muodostuu nykyisestä kauppatieteen osastosta, tietotekniikan ja tuotantotalouden tiedekunta muodostuu, yllätys yllätys, tietotekniikasta ja tuotantotaloudesta ja kolmas tiedekunta on tekniikan tiedekunta, joka koostuu sähkötekniikasta, kemiantekniikasta, konetekniikasta, ympäristötekniikasta ja energiatekniikasta.

Opiskelijatasolla käytännössä eroa ei varmastikaan aivan heti ainakaan huomaa. Muutoksella pyritään kahteen asiaan: Näytetään opetusministeriölle, että täällä tehdään muutoksia ja ehkä aivan oikeastikin pyritään yhdistämään hallintoa. Alkuperäinen ideahan oli keventää byrokratiaa ja kaikkea managerointia. Vähentää hallintoportaita. No niin ei todellakaan käynyt, vaan portaita tuli lisää, ja yksinkertaistumisestakin voi olla montaa mieltä. Tai oikeastaan ei.

Opiskelijana yllä oleva ei niinkään ole kiinnostanut. Taistelkoon. LTY on ollut aina byrokraattien taivas, jossa hallintotehtävissä on paljon ihmisiä. Mutta nyt. Rehtorilla on idea: yhdistetään tulevien tiedekuntien kandidaatinohjelmat.

Pikainen kertaus niille, jotka eivät ole tutustuneet nykyiseen koulutusmeininkiin tekniikan alalla. Tutkinto muuttui muutama vuosi sitten kaksiportaiseksi, ensin valmistutaan tekniikan kandidaatiksi (joksi en valmistu täksi jouluksi, ihanan englanninopettajan Jukka Taipaleen takia) ja sitten tekniikan maisteriksi, eli diplomi-insinööriksi. Tällä hetkellä muutos ei ole oikeastaan vaikuttanut opiskeluun mitenkään, ennen suoritettu kurssi Erikoistyö on nykyään nimeltään Kandidaatintyökurssi ja siinä se. Jokaisella opiskelusuunnalla on oma kandiohjelma, eli jokainen lukee omia aineitaan kandidaattiin.

Mutta ei enää, jos rehtori saa päättää. Kandiohjelmat haluttaisiin yksinkertaistaa siten, että jokaisella tiedekunnalla olisi vain yksi kandiohjelma. Eli syntyisi vaan katikandeja, tite-tutakandeja ja tekniikan kandeja. Kuulostaa järjettömältä, etenkin tekniikan osalta, mutta myös tite-tuta osalta. Kuinka motivoit tuotantotalouden osastolle tulleen opiskelemaan väkisin tietotekniikkaa, algoritmien suunnittelua ja niin edelleen? Ja mikä on tarkoitus? Nopeutetaanko tällä valmistumisaikoja? Entä kun haluat tulla opiskelemaan ympäristötekniikkaa, kuuluuko kandidaatinopintoihin silti myös konetekniikan opintoja?

Yllättäen kaikki osastot vastustavat erittäin voimakkaasti rehtorin ajatusta. Muutenkin LTY:n rehtori Markku Lukka ei tunnu oikein nauttivan kenenkään luottamusta. Mutta myös muilta suunnilta on kuulunut ajatuksia, että kandiohjelmia pitäisi vähentää. Iskulauseeksi voisi kehittää Yliopistosta yleissivistävä!

No, saa nähdä mitä tapahtuu. Työsuhteeni onneksi loppuu joulukuun lopussa ja opiskelutkin varmaan jossain äärellisessä ajassa. Pelleilköön.

Ketterät menetelmät

Jostain syystä blogosfäärissä (tyhmä sana, siksi juuri käytän sitä) on puhuttu viimeaikoina useissa eri paikoissa ketteristä menetelmistä. Esimerkkinä otetaan Perse-Janne (kuten lehdistö ko. jamppaa puhuttelee) ja MBnetin net.nyt. Kirjoittajat kyllä tietävät mistä asiassa on kyse, mutta monille lukijoille ketterät menetelmät eivät ole tuttuja tai edes kiinnostavia. Kuitenkin kandidaatintyöni käsittelee ketteriä menetelmiä, kuten myös tämä työnkuvani täällä LTY:llä, joten koin tarpeelliseksi itsekin sanoa jotain, selvittää hieman asioita ja kertoa ehkä jotain uuttakin.

Ketterät menetelmät ovat siis ohjelmistokehityksen tapoja, usein niitä kutsutaan ohjelmistotuotannon menetelmiksi. Ne poikkeavat perinteisistä (kutsutaan myös formaaleiksi) menetelmistä hyvin erilaisten lähtökohtien vuoksi. Softaa ei suunnitella kerralla loppuun, kehitystä tehdään iteraatioissa (pienissä ’hyppäyksissä’) ja kehityksen aikaista dokumentointia vähennetään tehokkaalla sisäisellä viestinnällä. Ja mikä tärkeintä, testausta tehdään koko ajan, periaatteessa joka yönä käännetään uusi toimiva (joskin ominaisuuksiltaan todennäköisesti vajaa) versio ohjelmasta.

Agile Manifesto vuonna 2001 toi menetelmät rysäyksellä suuremman yleisön tietoon. He esittelivät idean lyhyesti ja ytimekkäästi. On tärkeämpää tuottaa laadukas ohjelmisto ajoissa, kuin nyhrätä byrokratian kanssa ja tehdä samoja asioita yhä uudelleen. On parempi mukautua siihen, että ohjelmistovaatimukset muuttuvat, kuin yrittää runnoa väkisin muutosta vastaan.

Suomessa ensimmäisiä yrityksiä, joka on lähtenyt täysillä ketteriin menetelmiin mukaan, on F-Secure (lue juttu). Toki tuon tiedon ilmestymisen jälkeen löytyi ties minkä kiven alta puku-ukkoja, jotka väittivät olleensa ketteriä jo vuosikymmeniä, mutta unohdetaan heidät. VTT ajaa Suomessa voimakkaasti ketterien menetelmien kehitystä ja käyttöönottoa.

There’s no silver bullet kuuluu joku nörttiläppä. Ja oikeassa on. Valheellisesti uutisoinnissa annetaan sellainen käsitys, että ketterissä menetelmissä ei ole mitään ongelmia. On niissä. Mutta ongelmat ovat erilaisia kuin perinteisissä vesiputousmalliin pohjautuvissa. Ne ovat voitettavissa olevia.

Varsinkin näin tuoreen ideologian ja menetelmän (-tavan toimia) kanssa ovat ongelmina tietysti ihmisten asenteet, opitut tavat ja niiden pois oppiminen. Unohtaminen. Mikä ikinä olisikaan hyvä sana. Ihmisten vastuualueet ja työtavat muuttuvat merkittävästi, kun ohjelmistotiimi vaihtaa perinteisestä toiminnasta ketteriin menetelmiin. Tiimit ovat itseohjautuvia, projektipäällikkö ei ole enää se ruoskija, vaan se, joka huolehtii asiakaskommunikaatiosta, seuraa ohjelmiston kehitystä, mittaa sitä ja keskustelee ja palaveroi joka päivä ohjelmistokehittäjien kanssa. Ylipäätään koko ketterät menetelmät -ideologiaa kuvaa yhteisöllisyys ja yhteistyöhalu. Perinteiseen protect the barriers systeemiin ei haluta lähteä ja siihen yritetään löytää vastakeinoja.

Asiakkaan osuus koko projektissa kasvaa huomattavasti. Useimmat ketterät menetelmät (erilaisia menetelmiä jotka luokitellaan ketteriksi on useita, jopa kymmeniä. (ks. agile.vtt.fi)) haluaisivat pitää asiakkaan edustajan jatkuvasti läsnä (on-site). Tämä on toinen mittava ongelma. Kuinka moni asiakas on valmis lähettämään jonkun yrityksen keskijohdosta (koska asiakkaan edustajalla on oltava riittävästi valtaa tekemään päätöksiä) pitkiksikin aikaa ohjelmistoyritykseen. Lisäksi asiakkaan pitäisi olla yhteistyöhaluinen, eikä pitää prosessiin osallistumista pakollisena pahana. Tämä on ongelma, mutta esimerkiksi Mobile-D (ketterä menetelmä) ei vaadi asiakkaan jatkuvaa läsnäoloa.

Koodin tekemisessäkin on eroja. Extreme Programming (XP) esittää kahden koodaajan ideaa, eli koodia työstetään parityönä. Toinen varsinaisesti kirjoittaa ja toinen seuraa vierestä, antaa ideoita ja yrittää löytää virheet. Parikoodausta pidetään keskeisenä asiana ketterissä menetelmissä, vaikka se ei todellakaan ole sitä. Muita koodaamiseen liittyviä asioita ovat koodin omistajattomuus, eli kuka tahansa voi muokata mitä tahansa osaa ohjelmasta ilman massiivista sähköpostin lähettelyä. Se on helppoa, koska ketterissä menetelmissä painotetaan (suullisen) informaation liikettä, pyritään saamaan koko ohjelmistotiimi samaan avoimeen tilaan ja pidetään päivittäin edistymiskokouksia (kestoltaan noin 15min). Jotta kaikki tietäisivät mitä muut tekevät (tätä korosti myös Pirjo Ståhle tietojohtamisen kursseillaan).

Testaus on nostettu ajavaksi tekijäksi ohjelmistokehityksessä ketterissä menetelmissä. Ehkä suorastaan vallankumouksellinen idea kehittää ensin testit ja sitten ohjelmistot, jotka läpäisevät testit, on keskeisenä ketterissä menetelmissä. Tällä tavoin rajataan koodaajan innovaativisuutta väärässä paikassa (eli poistetaan featureviidakon mahdollisuus (featureviidakko = paljon ominaisuuksia, jotka ovat kehittäjän mielestä kivoja, mutta joista yhtäkään ei ole tunnistettu määrittelyssä / vaatimusten keräämisessä)) ja pysytään paremmin aikataulussa.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että ketterät menetelmät ovat paljon kaikkea muuta kuin koodaustapojen muutos, joskin se muuttaa myös toteutustapaa. Testaus on tärkeää, johdon asema muuttuu ratkaisevasti, ohjelmistotiimille annetaan valtaa muuttaa oma-aloitteisesti toimintaansa parantaakseen tehoa ja niin edelleen. Perinteiset sudenkuopat, jotka johtuvat viime vaiheen testauksesta, pyritään välttämään jatkuvalla testauksella ja lyhyellä iteraatiovälillä.

Kirjoja ja julkaisuja ketteristä menetelmistä on kirjoitettu paljon ja niitä tulee kiihtyvällä vauhdilla. Jos kiinnostus tietää lisää heräsi, Google Scholar auttaa. Erityisesti voin suositella alkukatsaukseksi Abrahamssonin ja kumppaneiden julkaisua Agile software development methods

Sekalaista

Joku ukrainalainen jamppa pommittaa mun sivuja sen verran reilusti, että piti poistaa kokonaan koko trackback.php. Jos tästä on jotain ongelmia jossain, niin laita viestiä.

Olin tänään LTY:n soutujoukkueessa soutamassa Business Rowingissa. Oltiin kolmansia kai. Aikamoista säheltämistä. Kaikkien soutukokemus oli hieman liian vähäinen.

No vesisadehan siinä alkoi sitten, kun soudut loppui. Ostin kanttiinista pullan ja läksin tarpomaan. Laitoin soittimesta soimaan Indigon ja Poliisin yhteissetin (psykee) ja se olikin onneksi kulunut jo ensimmäiset 30 minuuttia ja pääsemässä juuri vauhtiinsa. Vaikka sadepisarat hakkasivat kasvoja ja housut liimautuivat persvakoon niin naamalla pysyi vaan hymy ja fiilistelin ihan täysii. Oli kyl parhautta. Vastaantulijat kattoo mua vähän oudoksuen mut en välitä. Vitti et on hyvää settii. Onneksi tytöt raahas miut Vaasassa PaNeen sillo joskus, niin sai kuulla Poliisia ja siitä se sitten lähti.

Outo juttu

Juttu on jo muutaman viikon vanha, mutta enpä ole muistanut kertoa. Se on jännää, kuinka tietotekniikka-alaa pidettiin aikoinaan niin kovin mediaseksikkäänä ja samaan aikaan kuitenkin niin nörttinä. Nykyään kuulen hämmästeleviä kommentteja, kun sanon ohjelmoivani työkseni. Ihmiset kysyvät, miksi minä teen sitä. Teen sitä, koska työstä saa korvauksen.

Siksi olikin piristävää kun kevät auringon lämmittämillä rinteillä eräs LTY:n naisopiskelija valitteli, kun ei saa koodata. Toisin kuin kaikki nyt luulevat, niin hän on kyllä ihan perusnäyttävä (ehkä enemmänkin ;) ) nainen. Ja onhan hän sentään hiihtäjä!

Puhe

Minun pitäisi puheviestinnän kurssilla pitää puhe. Ajattelin pitää puheeni blogeista. Miksi? Arvelin aiheen olevan, tekijänoikeusjupakankin noustua otsikoihin, ajankohtainen sekä mielenkiintoinen. Vaikka tämä viestintä blogeissa onkin enemmän kirjallista, niin eiköhän tämä silti kelpaa aiheeksi. Lisäksi pitänee muistaa mainita podcastauksesta.

Toisena vaihtoehtoisena aiheena olisi ohjelmistotuotantoon liittyvä, jokin käytettävien ohjelmien suunnittelu ja toteutus. Tosin siltä alalta minulla ei ole kovin syvällistä tietoa, mutta toisaalta takuulla uutta koko kuulijakunnalle. Saisin varmasti yleisön puolelleni kertomalla, kuinka idioottimaisia ohjelmat ovat. Epäonnistumisia tietokoneiden kanssa varmasti löytyy kaikilta. Tietäisin myös jotain suunnittelumetodeista ja uusista tuulista, jota ainakin tutkimuksen puolella on jo ja sieltä ne varmasti hitaasti valuvat käytäntöön.

En ole vielä ihan päättänyt kummasta teen.

Yleisö on hieman hankala. On tietotekniikan opiskelijoita, on keskimäärin tietotekniikasta tietäviä ja sen lisäksi myös kauppatieteilijöitä, jotka tietävät miten konetta käytetään, mutta eivät ole kiinnostuneita toiminnasta. On hieman vaikeaa tehdä esitystä, joka tarjoaa jokaiselle jotain, mutta ottaa myös kaikki huomioon.

Blogit voisivat olla taas sinänsä helpompi aihe, että kun sanon yleisön edessä ohjelmistotuotanto, niin kaikki kytkevät varotoimena aivonsa virransäästötilaan. Blogit eivät aiheuta ehkä samanlaista vaarantunnetta. Lisäksi voisin lainata Hesarin Anssin muistiinpanoja blogeista. Olisi siis valmistakin materiaalia, ei tarvitsisi omaa tutkimusta aloittaa. Toki tuon oman näkökulmani ja vaikuttamiseni esim. tekijänoikeusjupakassa esiin.
Continue reading