Torstai

Lähdettiin torstaiaamuna sen verran aikaisin, että olimme jo ensimmäisen kerran syömässä Burger Kingissä klo 11 jossain Saksan ja Itävallan rajan tienoilla. Minulle nämä paikannimet eivät niin jää mieleen. Double Whopper with cheese.

Keli oli sen verran synkkä, että Garmisch Partenkirchenin (en vit jaksa kirjottaa noita nimiä..) seudulla ei jaksettu lähteä menomatkalla mäkeen, kuten suunniteltu aiemmin oli, vaan paahdettiin suoraan Isklin affeen.

Ja isklissähän nimittäin on Affe. Ei minkään lomaviikon torstai, klo 17 kaamee meininki. Ihmisiä tulee naama veressä kun jalat ei pidä alla ja Itävallan juomalaulut raikaa. Herranjumala. En  voisi olla kauempana mukavuusalueeltani.

Reissussahan meitä oli minun lisäksi konsulentti ja bootfittaaja Matso, suksenrakentaja Passo ja golfpro Tumppi. Tellua ja alppia.

Kun sitten Isklistä päästiin pois, kun Tumppi oli saanut hätisteltyä päälle puskevan tarjoilijan kimpustaan, ei muuta kuin nukkumaan ja odottamaan aamua. Vettä satoi koko ajan kylässä, nollaraja korkealla, josain reilun tonnin paikkeilla.

Perjantai

Aamulla satoi vettä. Tuning Renaulttimme kääntyi vaivattomasti laakson pohjalle ja ajoon läheiseen pieneen keskukseen. Perillä iski järkytys. Ainoastaan alagondoli oli auki ja käytännössä kyläänlasku ja taikamattoja. Ei ihan sitä mitä tultiin hakemaan. Kun lippukin maksoi ainoastaan 38e päivältä, niin päätettiin heti mennä.

80-luvulla rakennetut gondolit veivät meidät kiikkuen ylöspäin ja yritimme sinkissä tähystää ympäriinsä, josko jotain viihdettä löytyisi. Ylhäällä kuitenkin odotti mukava yllätys. Myös yksi ankkurihissi oli auki. Uutta lunta oli maassa noin 20cm ja uutta tuli taivaan täydeltä. Ensiksi hissilinjaa ja paikkojen kattomista, kunnes sinkissä suunnistimme tuolihissin alle aukolle, josta löytyi varsinainen playground. Ensimmäinen hymy.

Paikassa nähtiin myös kaksi venäläistä friiskiiarea. Muut pysyttelivät visusti rinteessä, joissa niissäkin oli parikymmentä senttiä lunta.

Uusi suksi, viimevuotinen BD:n Justice (185cm), oli vähän yllättävä. Ei ihan niin huoleton kuin Sumo, mutta mettälaskussa aivan äärettömästi ketterämpi kuin Sumo, ainakin minun lihaksilla. Sumot lähtivät jo eteenpäin, ei tarvitse niistä kysellä.

Todella hyvää sinkkihiihtoa. Mettää oli niin paljon, että näkyvyysongelmista ei juuri tarvinnut kärsiä (olen todella yössä kovassa sinkissä) ja pätkät oli kohtuullisen simppeleitä, jossa tämmöinen pullukkakin pystyi hiihtämään. Erittäin jees.

Meillä oli Logistiikkapäällikön Contour kypäräkamera mukana, katsotaan näytetäänkö niitä pätkiä koskaan kenellekään.. Kiitokset vain lainasta.

Lauantai

Lauantaiaamuna lumisade jatkui ilman taukoa. Koko yön oli satanut. Lähdimme lähikeskukseen, koska tuningautomme matalaprofiilirenkaat ei kutsuneet ketjujen virittäjiä luokseen. Ja minkälaiseen mestaan sitä taas päädyttiin. Lunta alkoi olemaan jo yli 50cm ja taas mielessä pyöri Sumo. Onneksi aamupäivän mettähiihto helpotti, vaikka lumenpaljous vähän toikin haastetta.

Olimme katsoneet jo aamusta ylhäältä isoa kenttää “bäkkärille”, joka käytännössä johtaa rinteestä toiseen. Emme uskaltaneet lähteä, oli sen verran kuumottavan näköinen. No, paikallisia suhareitahan ei voi sattua ja kun jälkiä alkoi tulemaan, niin lähdimme itsekkin. Vaihtelevaa 30-40 asteen seinää, rännejä ja kenttiä. Joku ruotsiposse näytti meidän edellä kuinka roppaillaan. Emme oppineet.

Luntahan oli ja naamalle tuli. Kaikki paikat ei olleet mahdottoman helppoja ja lunta oli niin paljon, että sen kanssa piti olla varovainen. Hyvin selvittiin, eikä edes nähty mitään vaaratilanteita, poislukien turistiryhmät, jotka nyt ovat vaaratilanne jo itsessään.

Tässä mestassa nähtiin jo varmaan yli 20 friiraideria, mukaanlukien suomaisia possujunamiehiä. Hyvin vielä mahduttiin. Lunta satoi koko ajan. Tässä vielä heiltä aiemmin taidonnäytettä, samoilta huudeilta.

http://mcfrisk.kapsi.fi/skiing/

Siitä sitten affeen. Itävaltalainen affe ei meinannut olla minun mieleeni, mutta kun pari spritzeriä ottaa ja huutaa ruotsalaisten kanssa (yllättäen siellä oli myös ruotsalaisia..), niin Itävallan juomalaulut alko uppoomaan. Pitsalla tumppi hoiti meille vähän snapsia saksalaisilta, jotka ei olleet päässeet Iskliin, koska tiet oli lumivyöryjen (tai vyöryvaaran) takia suljettu.

Sunnuntai

Sunnuntaina sitten madness. Samassa paikassa kuin eilenkin. Lunta vähän ilmassa, mutta selvästi kirkkaampaa. Lumi hieman painunut, mutta vyörytiedotteiden mukaan lunta on tullut 70-100cm alueelle. Samaan paikkaan ei päästä kuin edellisenä päivänä, pistööri pisti seinän kiinni, aikovat pommittaa.

Kysymys voisi tietysti tässä vaiheessa kuulua, että miksi he antoivat edellisenä päivässä sinkissä hiihtää sillä seinällä ja seuraavana päivänä ei. Eikö pistöörit vaan jaksa sinkissä nousta vuorelle, vai mikä siinä on? No, me oltiin jo aikaisempana päivänä kateltu tiettyjä aidanvieruksia ja mettäpätkiä, joita käytiin alkupäivä hiihtämässä – puolen päivän (ja lounaan) jälkeen pyydaseinä taas aukesi ja ei kun hommiin.

Lumi oli hieman pakkautunut yläosasta släbimaiseksi ja pyöreät kohdat oli kuumottavia, mutta onneksi niitä oli vain ihan rinteen yläosassa. Muuten oli hyvää ja hiihtokin sujui paremmin kuin eilen – lumi oli helpompaa ja tuntumakin parempi. Edellisen illan affe ei tuntunut missään. Huippupäivä!

Maanantai

Maanantaina saikin kaikessa rauhassa käydä pari tuntia siivoilemassa parhaita jo aiemmin tsekattuja paikkoja. Olen joskus kuullut sanonnan, että hiihtää jalat altaan ja sanotaanko, että aika nopeasti alkoi reisiä poltella maanantaina. Ei ollut ehkä täysin palautunut, ehkä venyttely (muukin kuin kemiallinen) ja terveellisempi ruokailu olisi parantanut asiaa. Ehkä ei. Ehkä parempi kunto auttaisi.

Mutta, aurinkokin paistoi ainakin viisi minuuttia puolen päivän aikana. Ja yhteen saumaan osuttiin ja saatiinkin kivoja kenttäkäännöksiä. Lumi oli vähän paskoontunut, tuuli piiskannut ja painanut, mutta kansi ei sentään ihan kovaa korppua, menee helposti läpi ja on vielä helppoa hiihtää. Mettää ja kenttää pari tuntia, sitten kamat autoon, liput kiertoon ja hanaa kohti Mynikkiä, jossa lentokentällä kaikki meni kuin rasvattuna ja vaimollekkin sai tuliaisia.

Aika nappiin osui meidän reissu, ei 4 hiihtopäivän reissusta voi odottaa 4 putikkapäivää. Jackpot siis. Tähän voisi vaikka tottua.

Tänä vuonna löysin uudelleen podcastit. Koiria ulkoiluttaessa (sitäkin nakkia napsuu) on mukava kuunnella vaikkapa Tuomas Enbusken päiväohjelmaa tai Engadgettia tai mitä ikinä sitten tykkääkään. Olen podcastien myöhäisherännäinen. Kaupungissa kuuntelu on luontaista, mutta hiemankin etäämpänä, esimerkiksi Hervannan poluilla, luurit päässä kulkeminen ja musiikin tai muun kuunteleminent tuntuu pöhköltä. On vain mukavampaa nauttia luonnosta ja sen hiljaisuudesta.

Tänä vuonna oikeastaan muutenkin tuon liikkumisen, suksilla tai muuten, syvin olemus on löytynyt. Tärkeintä on, ettei ole kiire ja että on mukavaa. Yllättäen pidin myös veneilemisestä, juuri rauhallisuuden vuoksi (ihan harrastusveneilyä). Mutta samalla myös tekemistä piisaa.

Talviurheilussa puhutaan puuterista ja hyvistä laskuista, mutta kuinka monta erityistä laskua muistat? Kaikki muut kokemukset muistuvat melkein paremmin. Rento fiilis, vuoristomaisema ja vapaus. Toki muistan myös erityisiä laskuja, ensimmäisen Galtibergini, mikä oli melko jäätävä, Laubin lojotuksia ja viime vuonna Serressä sitten kun välillä sujui.

Mutta enemmän kuitenkin sitä muuta toimintaa, siirtymismatkojen tarinointia, evästelyä tai kun Engelbergistä lähdettiin dumppipäivien jälkeen ajamaan alakylille pienempiin mäkeen jotta saatiin olla rauhassa. Ja tehdä hissimiehille lumityöt. Tai kun Viton pakki ei mennytkään päälle.

No jos nyt irtaudutaan tästä jo romanttissävytteisestä haaveilusta ja palataan asiaan. Pointti on se, että alan ehkä jo ymmärtää, mitä haluan reissuista tai kokemuksista ottaa irti. Ja tämän ymmärryksen myötä uusien reissujen suunnitteluun voi tuoda näitä elementtejä.

Lähdemme vaimon kanssa pariksi viikoksi Pölhölään, vuokraamme Vegasista auton ja ajelemme pääsääntöisesti omaan tahtiin Kaliforniassa. Toivottavasti voimme sielläkin päästä oman tekemisen tahtiin, eikä suurkaupunkien syke vedä meitä maalaisia aivan sekaisin.

Pääasiallinen syy tälle postaukselle oli oikeasti se, kun katselin vanhoja kuvia, joita minulla on säilössä vuodesta 2007 saakka. Muut ovat hävinneet. Mahtavia nostalgiafiiliksiä ja myös sellaisista asioista, jotka eivät millään tapaa ole hienoja millään muulla mittapuulla, kuin että se oli hienoa silloin. Selkeää.

Ei muuta kuin tavataan Skiexpossa ja Vapaalaskuiltamissa ensi viikonloppuna, voidaan muistella menneitä ja haaveilla tulevista. Ja puhua koirajuttuja.

Sitten tuli lumet. Vaikka Struven äärihiihdot tietysti tyydyttää suomalaisen riiraiderin, oli hiihtofilmien katsomisen jälkeen pakko lähteä johonki hiihtämään. Engelbergistä ei tällä kertaa simomajoitusta löytynyt ja pienempää paikkaa etsittiin, niin tikka osui kartalla kohtaan Serre Chevalier. Lento Milanoon, auto alle ja mestoille.

Päivä 1.

Pirkkala, Tampere. Kylmän kostean, minä tunsin .. Pirkkalan. Kuivien säätiedotusten sävyttämät lähtötunnelmat. Raikkarin lennolla ei tarjoiltu ruokaa (edes rahalla). Magners oli hyvä. Bergamon lentokentältä autot alle ja suoraan kohti Serreä.
Ainut, että kello oli 16, oli perjantai ja olimme Milanon ohitustiellä. 4 kaistaa ei riittänyt suuntaansa autoille, vaan jonot pysähtelivät. Otimme ruokatauon, ajattelimme, että ehkä sitten helpottaa. Ruokailun jälkeen oli pimeä, ruuhkaisa ja pysähtyilevät jonot.

280 kilometrin matkaan saatiin kulutettua melkein kuusi tuntia. Milanon möhinöistä selvittyämme olikin sitten Torino ja sama meininki. Italialainen liikennekulttuuri tuli melkein crash-coursena tutuksi.

Koska varsinainen majoitus alkoi vasta lauantaina, oli meillä yksi yö yhden tähden (!) hotellissa Brianconissa. Yö + ravitseva aamupala (patongin pätkä ja croisantti) maksoi koko 6 hengen köörille sen 180 euroa.

Hotelli oli ilmeisesti jokin perhehotelli ja englantia osaamaton hotellinpitäjä oli jo nukkumassa saapuessamme paikalle hieman klo 22 jälkeen. Onneksi hänellä oli joku tuttu puhelimen päässä, joka osasi englantia, niin pelkällä käsien heiluttelulla ei tarvinnut kommunikoida.

Päivä 2.

Monetier, Serre Chevalier. Kuivaa ja aurinkoista, kuten oli odotettukin. Nollaraja huitelee jossain 3300 paikkeilla. Topissa oli kuitenkin ainakin joidenkin mittareiden mukaan vielä -1. Säästämme hissilipuissa, ostamme vain yhden huipun lipun. Laskemme heti toiselle huipulle, jossa joudumme neuvotteluun ja aneluun hissinaisen kanssa siitä, pääsisimmekö me viattomat turistit nyt kerran vielä ylös, vaikkei lippua olekaan.

Pieni haikki eräälle huipulle ja siitä itse koillisseinämää ja muut jotain aurinkoista seinämää alas. Vaikeaa, lumi on varjossa osittai pehmeää, osittai kovaa, välillä kantta, välillä ei. Auringossa parempaa, tasaisemmin lämmennyttä, joskaan ei ehkä aivan firniä. Sanotaanko, että Struven hiihdot eivät valtavaa tuntumaa luoneet pohjalle.

Lounastauolla allekirjoittanut ottaa pari mukia paikallista punkkua, jonka jälkeen oli paras lopettaa laskettelu ja lähteä autoilemaan (..) kohti majoitusta Jussin kanssa, muiden vielä jäädessä laskemaan jotain eeppistä feissiä.

Maijoitus oli Monetierissä, tilaa oli kuudelle henkilölle hyvin, parisänkyjä ainoastaan yksi. 100 metrin päässä oli pikkukauppa nimeltä Sherpa, josta kävimme alkutankkauksen kämpille, johon paloikin sitten 200 euroa. Jatkossa kävimme läheisessä Aldissa (josta tässä emme vielä tienneet).

Päivä 3.

Montgenevre. Serren laaksosta hieman etelään on Montgenevren huippu. Se on hieman korkeampi kuin Monetier ja lähdimme haistelemaan haikkimeininkejä sieltä. Itsellä oli edellinen ilta mennyt paikallisen lekurin (halvin punaviini) kanssa ruokaa laittaessa ja sehän iski aikamoisen päänsäryn. Ilmeisesti halvin viini ei ole aina parasta. Siksi aamuruoka jäi vähän vähiin ja yhden firniseinän laskemisen ja takaisin skinnaamisen jälkeen tyydyin katselemaan Itä-Eurooppalaisten skinnaajien pölhöilyä. Muut lähtivät jollekin huipulle, josta sai laskettua noin 400m verttiä erilaisia firnirännejä. Oli vissiin eeppistä.

Omat 95mm skinit osottautuivat hieman kapeiksi skinnaushommissa, Sumo on keskeltä 125mm ja reunat jäi vähän liian helposti kannattamaan suksea. Tähän kun lisätään porukan levein suksi ja huonoin kunto, niin tilanne on valmis. Skinnaus oli paitsi raskasta, niin myös melko ikävää, joten illalla välinevälppäystuokiossa annoin hankintalupauksen uusista 130mm skineistä, jotka sitten leikattiin Sumon muotoihin (ei tarvinnut kamalasti..). Nyt niillä skinnaa vaikka puuhun!

Päivä 4.

Montgenevre. Edellisen päivän laskut olivat hyviä ja itse uusilla energioilla ja skineillä matkaan. Saldona huimat kaksi laskua, edellisen päivän skinnailut olivat taas verottaneet muiden voimia. Reissun tähän mennessä parhaat hiihdot. Firniä firniä. Pari fotoa, mutta ei mitään jälkipolville kehystettävää.

Illalla OP kaivoi kontaktejaan ja päädyimme seuraavana aamuna La Graveen.

Päivä 5.

La Grave. Yksittäisnousu 31e / naama. Nousuun kuluu 45 minuuttia. Kaikki easy access hiihdetty aivan (le) betongiksi ja vaikeissakin (ei minulle tarkoitetuissa) ränneissä jälkiä. Pulkkis Markku esittelee meille paikkoja ja päädymme laskemaan St. Cristoffiin (jotenkin noin se kirjoitetaan). 900 metriä verttiä, elämää pidempi traverse ja ravintolaan syömään.

Alku seinästä oli todella vaikeaa. Lumi on viikkojen aikana sulanut pehmeäksi noin 15-20cm syvyydeltä ja sitten taas jäätynyt, sulanut, jäätynyt, sulanut.. Aina sulan aikaan siellä on sitten käyty laskemassa, ja jäljet ovat pakkautuneet kovaksi. Tuloksena melko jännittävä (=epämiellyttävä) seinä. Jotain fotausta yritettiin, mutta kuvaaja taas valkkasi väärän paikan ja ei jäänyt jälkipolville kehystettävää. Jonkun 35 astetta ränni vissiin oli jyrkkä, näillä taidoilla ja noilla lumilla ei tullut tehtyä mainittavia urotekoja.

Viimeiset 200-300m verttiä alkoi pehmenemään paremmin ja toisten jälkiä oli vähemmän. Olisi ollut saumaa päästellä, mutta yläosa oli saanut minut jotenkin henkisesti jarruttelumoodiin, eikä siitä sitten oikein tullut mitään. Tajuttuani alhaalla, että tässä nyt missattiin oikeasti hiihtoa, alkoi oikein ärsyttää.

Onneksi puolentoistatunnin poikkaroinnin ja louhikkoloikinnan jälkeen olimme paskaisine housuinemme Cristoffin ravintolassa syömässä. Nälkä oli korvia huumaava ja ruoka oli hyvää, lähinnä tuli mieleen karjalanpaisti missä on isompia lihakönttejä. Ravintolanpitäjä järjesti meille vielä taksikyydityksen La Graveen (olimmehan vuoren väärällä puolella ja automme oli La Gravessa) joka maksoi melko tarkkaan 100e. Taksikuski ajoi kaikkien odotusten vastaisesti melko rauhallisesti, eikä tarvinnut pelätä – ehkä juuri siksi mutkaiset tiet saivat kyytiläiset melko huonovointisiksi, onneksi ei sentään tarvinnut pysähtyä.

Vielä jälkkärikahvit Markun kanssa, skinnaussuunnittelua (jotka jäivät myöhemmin toteuttamatta) ja autoon ja takaisin majoitukseen Monetieriin miettimään, että mitäs sitten tehdään.

Päivä 6.

Sestriere. Sestriereen oli pari viikkoa sitten dumppaillut hieman lunta, mutta aiemmin olimme pitäneet niitä lumia kauan sitten laskettuina, eikä maksanut vaivaa mennä Sestriereen.

Mielipiteet saatiin kuitenkin muuttumaan, kun ainakin minun mielestäni reissussa piti saada hiihtää myös hissipyydaa. Markun kautta kuulimme myös muutamista muista kavereista, jotka olivat hiihdelleet Sestrieressä, eli kyllä siellä jossain jotain piti olla.

Sattumalta osuimme juuri näiden hahmojen kanssa samaan aikaan parkkipaikalle Sestrieressä ja saimme hieman vinkkejä siitä, mihin kannattaa mennä ja mihin ei. Sumojen kantit oli teroitettu (ToolTonicilla) valmiiksi, joten ei muuta kuin lippujen ostoon (á 34e) ja kattelemaan mitä sieltä löytyisi.

Ja sieltähän löytyi. Ensin parisataa verttimetriä isoa kenttää ja sen jälkeen tihenevää, mutta onneksi aukkoisaa mettähiihtoo. Siis oikeaa puuteria! Muistin ehkä mainita meidän skinnausintoilijoille tästä hissipyydan ihanuudesta ja tuotto-panos-suhteesta.

Aikaisemman päivän nihkeilyn takia olin tänä päivänä vähän jämäkämpänä tarkoituksena hiihtää niin hyvin kuin osaa. Se onnistuikin yläkentällä ihan hyvin, mutta mettä tuntui paikoin melko tiheältä. Toisella kierroksella kuitenkin löysimme metästä parempaa aukkoa ja vähän joutui jo virittelemään ”isä oli köyhä kirvesmieeeess..”. Hyvää hiihtoa.

Tässä vaiheessa OP joutui lähtemään työreissulle Pariisiin ja läpsystä peliin iskeytyi Aki, suoraan Oulxin juna-asemalta (tai jostain).

Päivä 7.

Sestriere. Ei sitä tietenkään osannut muuallekaan enää mennä, kun vihdoin päästiin (hissi-)pyydan pariin. Samaan suuntaan mahtui vetoja ja metsästä löytyi pitkiäkin aukkoja, joissa muut eivät olleet käyneet laisinkaan. Eka veto menee jo sulavammin, mutta toka veto on jo todella kova. Ainut mikä jäi harmittamaan, oli isolla kentällä perusvirhe – sukset takaa ristiin ja kun paino on sopivasti suksella, ei sitä meinaa saada pois. Ei mitään mankeleita, pikku pyllähdys. Mutta ennen sitä hyvää hiihtoa ja jopa HYPPYJÄ kivien päältä. En tiedä mitä aineita mulle oli annettu, kun HYPPÄSIN offarilla.

Metästä ei meinannu enään löytyä niin ihmeitä, mutta hyvää kuitenkin – sujuvuutta tuli rutkasti ja sitä kautta hiihto helpottui ja mettä alkoi tuntua yhä harvemmalta. Joillakin jopa liian harvalta. Matso ja Pave lähti haastamaan jotkut äärikurut, muut valuteltiin perusreitit alas.

Päivä 8.

Sestriere. Katseltiin ruottalaisen guidoporukan menoa edellisenä päivänä ja otettiin yks lähimetän veto. Aika vaikeaa hiihtoa, reidet oli vähän jumiset ja rinne oli viettävää, mutta niin loivaa, että käännöksiä joutui vähän hyppyyttämään. Raskasta hiihtää.

Sieltä kolisteltiin alas ja uusi kierros, tällä kertaa vähän eri suuntaan. Ja sillon osui kunnon jäkpot, meinaan harvaa mettäputikkaa oli heti ja kerralla palijon. Okei, sen jälkeen tehtiin vähän uusia ratkaisuja ja jouduttiin vähän tiheisiin ja jyrkkiin paikkoihin, lisäksi Pave otti yhden käännöksen väärän suuntaan ja myöskin lumi muuttui liimaksi. Tuloksena oli se, että alas pääsemiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen siirryimme pizzalle ja kämpille.

Päivä 9.

Monetier-Villeneuve-Briancon-Puy St. Vincent. Lauantaina majoituksemme loppui ja kasasimme aamulla kamat autoon ja luovutimme huoneiston. Seuraavat kaksi yötä olisi Puy St. Vincentin kahden tähden hotellissa, jossa on sauna!

Ainoastaan Aki meni vetämään rinnehiihdot, muut nautimme erilaisia ruoka-annoksia Villeneuvessa ja Brianconissa. Tässä vaiheessa saatiin arvottua kotiinkin tuliaisia, vaikka valikoimaa ei voi kyllä kehua – paitsi jos haluaa ostaa vuokrasukset.

Nokia Ovi Maps vähän kujeili meille matkalla Puy St. Vincentiin, mutta paikallisen kaverin avulla löysimme mestoille (olisi pitänyt ajaa vain suoraan..). Varasimme saunan, joka oli 2,5m kanttiinsa oleva kuutio yhdellä heti-valmis -kiukaalla. Ihan ok sauna kuitenkin, hintakin varsin kohtuullinen.

Arvuuttelimme seuraavan päivän hiihtoja, viereinen keskus näytti lupaavalta – eihän siellä ketään voi käydä.

Päivä 10.

Puy St. Vincent. Väärin. Koko Etelä-Ranskan myyrät olivat kerääntyneet sinne. Ja niiden vanhemmat. Ja lunta ei ollut yhtään. Eikä etukäteen katsotuille reiteille päässytkään ilman rappelointia.

Muutama pyydafoto (löytyi sen verran) ja paljon rinnefotausta (ai miksikö?). Ei jäänyt jälkipolville kehystettävää, mutta sen tässä vaiheessa varmaan jo arvasikin.

Päivä 11.

Puy St. Vincent – Bergamo – Pirkkala – Tampere. Aamulla oli vähän jännäkakka. Italiasta vuokratuissa autoissa oli kesärenkaat ja aamupäiväksi oli luvattu lumisadetta. Ylitettävänä oli kaksi solaa, jolloin käytiin lähes 2000m korkeudessa. Joten asiassa oli riskinsä.

Joten kun klo 8.30 pakkasimme autoihin viimeisiä kamoja ja lumihiutaleita alkoi leijailemaan alaspäin, tuli hieman kiire. Onneksi lumisade ei yltynyt kunnon pyryksi missään vaiheessa ja pääsimme korkeimpien kohtien yli vaivattomasti ja ilman tilanteita.

Joku italiaano oli lähtenyt tekemään sankariohitusta italialaiseen tapaan. Huomasimme sen jälkikäteen ajaessamme keskellä tietä kyljellään makaavan auton ohi.

Jos Ovi Maps käyttäjät ajelette Bergamon suunnalla, niin huomio! Hakusanat Bergamo Airport ajattaa jostain syystä Milanon keskustaan, eikä suinkaan Bergamoon. Kai sen verran pitäisi olla kartalla, ettei moista mokaa pääsisi käymään, mutta minä olin kartturi – arvatkaa kävikö..

No, onneksi lumivaaran takia oli startattu ajoissa, eikä tästä poikkauksesta saatu mitään isompaa issueta rakennettua.

Kolmen tunnin päästä oltiinkin Pirkkalassa. Ranskan puolentoistakuukauden kuivuus päättyi samana hetkenä, kun ländäsimme Pirkkalaan. Huonoa tuuria, mutta katkera en osaa olla.

Tämä on viikkoturistin arkea. Paitsi jos reissaa Maliskan kanssa.

Silloin voi olla kuivia kuukausiakin.

Oravivuori ei koostaan huolimatta oikein lunastanut asetettuja odotuksia. Tänä vuonna tutkimusta tehtiin netin suosituimmissa tietopalveluissa (relaa.com) ja päädyttiin siihen että Jämsän Struven ketjulla on vielä muutamia kukkuloita, joille täytyy käydä kiipeämässä. Kevään ensimmäisenä kauniina aurinkopäivänä kävimme tuumasta toimeen.

Ei muuta kuin matkaan

Jutun moninaisesta kuvituksesta vastaavat Jasmon surullisen kuuluisa Samsung Galaxy S, Matson kuvausmultimediapuhelimien ykkönen, eli N8 ja Tomin pokkari. Voitte arvuutella mikä kuva on milläkin otettu.

Tällä kertaa ensimmäisenä paikkana oli Vaaruvuori. Vaaruvuori on noin 120m korkeuseroltaan oleva osittain suojeltu kukkula, jonka laella on vaellusreitti ja jotain muuta sellaista.

Vaarun jyrkkä

Menimme tietysti luonnonsuojelualueiden ohi kohti harvaa mäntymetsää, kuten Relaassa sanottiin. Skinnailu ylös meni helpohkosti, ainoastaan minulla oli taas ongelmia skinien kanssa. Ne eivät ole enää ihan uudet ja ne ovat myös 25mm kapeammat kuin sukset, jolloin käy aika herkästi niin, että reunat kannattavat suksea ja skini lipsuu.

No siitä huolimatta ylös päästiin. Harvaan mäntymetsään.

Harvuus o suhteellista

Tälläkään kertaa lumet eivät olleet aivan sellaisia kuin olisi pitänyt olla. Lisäksi harva mäntymetsä olikin louhikkoista sekametsää, jossa oli paljon kaatuneita puita ja muita jännittäviä yllätyksiä. Aika Paha Koli henkinen kaikkineen.

Mutta ei jäänyt harmittamaan. Tällä kertaa olimme ottaneet ensimmäisestä kerrasta opiksemme ja mukana oli makkaraa (myöhempää käyttöä varten), leipää, kahvia ja vaimon leipomia herkullisia mokkapaloja. Eväspuoli oli siis kunnossa.

Laskeutumisen jälkeen kello oli sen verran, että kerkisimme läpsytellä takaisin autolle ja lähteä vielä katsomaan toisen vuoren. Se oli nimeltään joku Pölhövuori ja sen saavuttaminen oli helppoa – joskin paikka oli myös pienempi kuin Vaarun reunamat.

Laskeva aurinko toi näkymiin tiettyä hienoutta.

Viimeisen kerran skinejä pois pohjasta

Tämä seinämä oli ihan toista laatua kuin Vaarun louhikkopuska. Ihan hyvää hiihtoa, joskin seinämä oli aika rikkonainen, muutamia kaatuneita puita ja siirtolohkareita. Lumi oli paljon parempaa kuin Vaarussa, pohjoisseinämällä ihan oikeaa puuteria. Mielellään olisi ottanut pari kierrosta lisääkin, mutta valo alkoi maailmasta poistua, joten pienet makkaratulet löytämällämme tulentekopaikalla ja sitten kotiinpäin.

Kynsitulet tulentekopaikalla

Hyvä reissu. Jatkumoa viime vuoden pölhöilyihin. Oltiinpahan tuokin 5 tuntia pois pahanteosta ja saatiin raitista ilmaa. Eikä mennyt pelkäksi kiipeämiseksi, tällä kertaa saatiin oikein laskuakin. Keski-Suomen timantteja.

Tässä viime aikoina on tullut käytyä tuolla Sappeessa hiihtelemässä, kun on tehnyt mieli hiihdellä. Tai eritoten viime vuonna kävin monta kertaa. Tänä vuonna käytiin jo kertaalleen Matson kanssa Sappeessa ja oltiin kummatkin ihmeissään, että miksi me täällä käydään, kun hiton tylsä paikka. 4 tuntia menee reissuun vähintään, hiihto ei ole kaksista ja hinnat ovat hirveät.

Joskus voit nauttia Sappeessa sitten jonottamisesta.

Mutta miksi mennä Sappeeseen, johon on hiton pitkä matkakin, kun Mustavuori on ihan lähellä. Korkeuseroa sanoovatten 80m mitanneen, tiedä sitten kuinka selvänä. Profiili hyvin yksinkertainen. Lähtee viettämään ja viettää jonkun matkaa ja sitten tulee hissi. Ihan kiva. Tämmönen lussu kaveri saa jonku 8 käännöstä 16m kääntösäteisellä tellusuksella tuohon. Haha.

Nopeita kierroksia. Keppiurpot vähä haittaa, mut jos niitä ei ole niin aivan passeli.

Aivan sikakallis paikka sekin, 20e / 2h tuollaisessa tönössä. Ja tänään mentiin illalla joskus kuuden jälkeen, paikka menee kasilta kiinni ja silti ottaa täyden hinnan. Aivan pyllystä.

No, pari kertaa vuoteen jos käy ja jättää Sappeet käymättä, niin tämähän on säästöä. Makkispekkiksiä ei tullut testattua, mutta sekin on ehkä ihan hyvä asia.

YHTEENVETO
Hyvää:
+ Lähellä
+ Kierroksia saa nopeasti
+ Muoto on ihan hyvä

Huonoa:
- Nihkee myyjäakka
- Valot on vissiin Kolin nykyisiä edeltävät valot uusiokäytössä. Eli onnettomat tuikut, jotka ei näytä mitään.

JB suosittelee muutamia kertoja kaudessa, ei ehkä pääkaupunkiseudulta kannata tulla kuin kerran kauteen.

Eilen katsoin vapaalasku.comin syksyn bileissäkin katselussa olleen Deeperin. Pidin elokuvasta hirmu paljon.

Suurin osa hiihtoleffoista, ainakin niistä mitä olen nähnyt, perustuu temppujen ja linjojen suruuteen ja vaikeuteen. Ja niistä koostetaan sitten 30min – 1h30min kestävä pätkä, jossa lasketaan. Välillä on myös lifestylepätkiä, jotka yleensä on jotain kuulilta näyttämistä ja irvistelyä.

Ja siinäpä se. Hiihtoleffojen rakenteet eivät juuri poikkea pornoelokuvista, siksi jotkut puhuvatkin hiihtopornosta. Se toimii kyllä, mutta on lopulta vähän tylsää. Kehitys on tähän saakka perustunut lähinnä kuvaustekniikoihin, jotka ovatkin kyllä näyttäviä. Tylsyyttä estämään on pitänyt ottaa sitten wingsuitit ja ski base lasku/hyppäys. Wingsuitit on ihan mielenkiintoista, koska se on jotain niin uutta, mutta tuo ski base ei kiinnosta vähääkään.

Palatakseni Deeperiin, siinä ei ollut base-hyppäystä, eikä edes hiihtoa, paitsi splitillä ylämäkeen. Mutta leffa – vaikkakin pitkähkö – oli mielenkiintoinen ja siinä oli jopa draamallisia elementtejä! Hiihtoleffassa! Se on kuin jännittäisi pornoleffassa, että mitähän sanottavaa sillä putkimiehellä on, onpa se viksu.

Muistan tykänneeni myös Seth Morrison Chroniclesista. En voi väittää, että siinä leffassa ei irvisteltäisi ja vedettäisi isosti – ei, mutta leffassa oli myös muuta minua kiinnostavaa sisältöä. Kuinka Seth Morrisonista tuli koko hiihtomaailman kuumin nimi.

Tätä dokumentaarisuutta kaipaisin hiihtoleffoihin. Vaikka kaikki ei nousujaan haikkaa, niin kun Deeperissä, niin kai siellä on joku tarina aina kerrottavana. Sinkkipäivien hajoilua, paikkojen tsekkailuja ja kuumotusta ja niin edelleen. Varsinaista suoritusta edeltävät vaiheet ovat mielestäni yhtä kiinnostavia kuin se vetokin – tietysti joillain rajoituksilla.

Mutta ehkä se ei sitten olisi enää hiihtoleffa, vaan enemmänkin dokumentaari ihmisistä, jotka hiihtävät. Kenties tällaisellakin genrellä on paikkansa hiihtoleffamaailmassa. Ainakin Deeper olisi ollut todella tylsä pätkä, jos siinä olisi ollut pelkästään ne laskut kuvattuna.

Tällä kertaa ei otettu Mazdaa matkaan, vaan saksalaisittain liikuttiin nelivetoaudilla, joka varsinkin takaisin tullessa tuli ihan tarpeeseenkin. Menomatka oli yhtä paussia. Ensin logistiikkapäällikön piti saada kurkunkostuketta Orivedeltä, sitten jo jäätiinkin syömään johonkin legendaariselle Jyväskylägrillille, siitä Kuopioon shoppailemaan ja ahtamaan auto niin täyteen, kuin se vaan näillä luonnonlaeilla on mahdollista.

Ja silloin oltiin vasta puolivälissä. Kenen idea on a) mennä aina Rukalle b) aina ajaa sinne? Tahko olisi puolet lähempänä..

Mökki oli sama kuin viime vuonnakin, eli sinne mahtui ihan hyvin. Väkeä oli tällä kertaa hieman enemmän, 15 jamppaa selasi reissulehtiä illat.

Mites se hiihtäminen sitten? Kävin syksyllä poistamassa Camusta puoleen hintaan Movementin Jamit. Se on sellainen joku reilu 180cm sivakka, jossa on mukavan lyhyt kääntösäde ja keskellä on leveyttä 85mm, kuten puuterisuksessa pitää ollakin. On meinaan hyvä suksi. Matsolainen sen tietysti hiveli ja viimeisteli ennen lähtöä jumalaiseksi, mutta veikkaan että osa oli suksenkin hyvyyttä. Rukan rinteet antautuivat sukselle sata nolla.

Tähän kun liitetään vielä uudet tellumonot (T1), niin tuntuma alistamiseen oli hyvä. Rukalla. Ruohos Anan innoittamana lähdin tietty laskemaan myös väärinpäin, mutta luistopuoli ei meinannut pysyä alapuolella.

Mutta ei isompia angsteja rinteistä tai jonoista. Tai no vähän jonoista. Mikä siinä on, että sitä Saaruan tuolihissin jonoa ei saada fiksattua järkeväksi, että olisi ihan oikea sinkkulinja ja sitten se neljä porttia. Kunnon häröpallo se jono, ollut jo 5 vuotta.

Mutta rinteet riitti juuri ja juuri kolmen päivän laskuihin. Kelo-puolelta löytyi välillä piristävää vaihtelua, eturinteet jäi aika vähille laskuille, koska ne oli lanattu keltaiselle jäälle ja se oli (kylmän) tuulen puolella. Valaistusolosuhteiden (helevetin pimeä) vuoksi laskimme iltavuorossa (alkaen noin klo 15), jonka vuoksi rinteet oli ottaneet jo hieman itseensä alkupäivän hierojista.

Miksi ei enempää angstia? Tässä syitä:

• En mennyt ostamaan lippua lipputiskiltä
• En käynyt affessa Pisteessä enkä Bistrossa, vaan meidän omalla mökillä (joka on aivan Vuosselin vieressä)
• Yritin olla positiivinen, jotta voi nauttia
• Pikkuhiljaa alkaa hyväksymään tosiasiat

Ja ihan hyvin meni. En uudelleen tänä vuonna Rukalle menisi, mutta ihan kiva keikka oli. Joku Pyhä, tai jopa tänä vuonna Tahko, olisi kiinnostanut aika paljon enemmän, mutta ennakkovaraajan on betsattava lumivarmuuteen.

Opin matkalla myös jännittäviä korttipelejä, esim pelin nimeltä 500, jonka säännöt tuntuivat olevan jatkuvassa kehittymistilassa ja myös norjalaisten kansanpelin, mysterious eight, jonka säännöissä ei ollut varsinkaan mitään järkeä. Suomessa vastaavanlaista peliä kai pelataan nimellä seiska (ei siis risti-), mutta tuossa norskiversiossa oli vielä vähemmän järkeä. Epäilen että after-olut oli aiheuttanut sääntöihin muutoksia.

Summa summarum, hyvä keikka eikä paluumatkan lumimyräkkäkään ollut aivan kamala, paitsi parissa kohtaa (jolloin tietysti minä ajoin..) Tellukäännös muuttui aika paljon paremmaksi, vihdoin pääsin sieltä takasnujusta eteenpäin ja kunnolla lantiota rinteeseen. Suksen leveys auttoi tässä, kun side ei heti tarraa. Mutta eiköhän nämä kaikki taas degeneroidu pois, kunhan ensimmäiset puuterit pääsee kokeilemaan. Ei kyllä haittaa tippaakaan.

Syksy meinaa sitä, että talvi alkaa lähestymään. Tulisiko meille yhtä hieno talvi kuin edellinen – toivottavasti. Toivottavasti ei kuitenkaan niin kylmä, mitä puolalaiset veikkaa. Syksyllä näkyy luonnossa hetken aikaa värejä, jotka voi joku keritä huomaamaan ennen harmauden hyökkäystä.

Syksyllä alkaa talven suunnittelu. Milloin mennään Rukalle ja miksi taas sinne? Entä milloin Leville ja onko Nororokotukset kunnossa. Otetaanko alppiretki, luokkaretki vai häämatka.

Ei syksy hullumpaa aikaa ole. Hyvää syksyä kaikille lukijoille.

Ja ei. Tämä ei ole mikään lopetusuutinen. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavassa postauksessa valiteta maailman menosta silmät liekeissä. Mutta tämä hetki nautitaan rauhasta.

Sain vihdoin hoidettua käsiini Tuomas Kilven kirjan Blogit ja bloggaaminen. Enhän minä muuten, mutta kun olin jo kauan sitten kuullut tarinat siitä, kuinka Jasmon blogi on kuin onkin noteerattu oikein kirjallisuudessakin. Kirjassa listattiin 50 parasta suomalaista blogia ja JB oli sijalla 49. Oli sentään kaksi huonompaakin sijaa tarjolla, 50 ja poissa listalta.

Tiurakin on poissa listalta, kun kukaan ei ota hänen touhuistaan selvää. Tiura on kuin Timo Kalli vaalirahoitussotkussa, mutta Tiura sotkee vain omat kuvionsa, kun Kalli sai koko Suomen sekaisin. Ässä pimu, varmaan samasta poliittisesta tallista Suvi “golfkenttä” Lindenin ja Anneli “faksi” Jäätteenmäen kanssa.

Katsoin eilen laatudokumentin MTV3 Faktalta, kun oli tuo OpenAntenna (eeh). Nimittäin tuli pokerista dokumentti, Al Roker tutki pokeria. Komeasti pokeri saatiin yhdistettyä peliriippuvaisuuteen siten, että ensin puhuttiin pokerista yleisesti ja sitten haastateltiin peliriippuvaisia. Pokerin pelaaminen saatiin yhdistettyä mm. huumekauppaan, joka on jo ihan hyvää dokumentaatiota. Näitä huonoja ja tarkoitushakuisia dokkareita kun aikansa katsoo, ei voi välttyä fiilikseltä, että Maailman Lihavin Dokumentaristi Michael Moore ei välttämättä kuvaa maailmaa aina aivan sellaisena kuin se on.

Paras juttu dokkarissa oli, kun siinä korostettiin sitä, että vain yksi voi voittaa  turnaukset (esimerkkinä oli WSOP). Että mitä niille muille siinä turnauksessa käy, finaalipöytään pääsee 10 breineintä tyyppiä mutta vain yksi voittaa. Tämä jotenkin osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli. Tämän sanoi haastattelussa itseasissa joku uhkapelaamisen tohtori, ehkä arvo on hankittu 10 dollarilla Uzbekistanista. En tiedä miten tämä osoittaa sen, että pokeri on tuuripeli, mutta eikö finaalipöydän viimeinenkin saa jo useita 100k chippejä.. Tuskin se elämän kauhein päivä on.

Itsekin olen kokeillut joskus nettipokeria. Jonkunhan on annettava rahaa puolilaillisille veroparatiisiyrityksillekin. Mutta ei siitä sen enempää, WSOP:ssa ei nähdä.

Vanha mies kävi teknotansseissakin toissa viikonloppuna. Tampereella oli One ja meininki oli parasta aikoihin. Tutusti Orion hyppyytti lihapullaa eniten, Soro meni vähän ohisektoriin. Mutta kun Pellavasta (= bilepaikka) oli vain 400m kotiovelle ja matkalta sai pizzan, niin hyvä keikka siltäkin kannalta.

Kävin pääsiäisenä pousailemassa yhtenä päivänä Hervannan Alpeilla. Luntahan laskettelurinteissä vielä olisi, voisi aurinkoisena viikonloppuna tärräyttää Sappeeseen vetämään kauden viimeiset sohjot, ois nimittäin kelit varmaan sitä paljon pehmeät. Vaikka en tiiä saanko ketään houkuteltua mukaan, kun taitavat olla enemmän noita helihiihtäjiä nykyisin.

Kauheinta silti oli se, että virkailija sanoi meille Pirkkalan kentällä, että kävipä teillä hyvä tuuri, kun lennetään nyt tällaisella isommalla koneella – muuten kun sukset eivät mahdu koneeseen! Olimme ostaneet matkat ja varanneet suksipussit koneeseen joskus lokakuussa. Kyllähän kamat joskus olisivat varmasti tulleet, mutta lyhyellä alppilomalla ilman kaikkea hiihtogearia tulee vähän ehkä kiukkuinen olo. Olen ehkä jatkossa valmis maksamaan hieman enemmän lennoista, joskin muuten asiat menivät ihan hyvin ja Zyyrihin päässä virkailija oli erittäin lunki, vaikka Matsonnin ostokset painoivatkin vähän enemmän kuin olisi saanut.

Matkan kestosta puhuttaessa sanottakoon, että olen ollut aiemmin sitä mieltä, että 2 viikkoa alppireissuun on aika vähän, juuri siinä ja siinä hilkulla, että onko siinä järkeä vai ei. Viikko on jo liian säntäilyä, en tykkää vieläkään. Mutta meillä oli täydellinen kaksi viikkoa. Se oli kuin kausi pikakelauksella. Saimme kaikkea. Sinkkiä ja sumua (ei yllättäne, kun Säämies Jiima oli mukana), uutta lunta pariin otteeseen, ruuhkaa, rauhaa, lumetusta, yläpilveä, fotoja, bileitä, hyvää hiihtoa ja vielä lisää hyvää hiihtoa, sen lisäksi haikkipäivä ja skandit vs. lokaalit lätkäpeli.

Sää kuin morsian, mitä voi odottaa kun Iso J mukana

Sveitsiläinen turistinvihaaja oli meidän majoituksen tuplabuukannut, joten kävi niin, että jouduimme vaihtamaan majoitusta viikkojen välissä, olimme pelipaikoilla siis 2 viikkoa, jos se ei ollut vielä tiedossa. Me tiesimme tämän kyllä jo mennessä, että siihen oli henkisesti varauduttu, mutta inhottavaa se joka tapauksessa oli, onneksi Simppalaisen autotallista löytyi lepopaikka hetkeksi rojuille ja Nokia-miljonääri vielä ystävällisesti roudasi vuokra-autollaan meidän kamatkin toiselle kämpälle, siitä iso kiitos!

Tarkoituksena oli ottaa kuvia, kun sain viime vuonna muutaman shotin, joihin olen tyytyväinen.

Tykkään kuvasta, vaikkei olekaan mitenkään äärimmäinen (Niko vetää, kuva vuodelta 2009)

Tänä vuonna kuvaamaan piti lähteä, mutta sepä ei meinannutkaan ottaa onnistuakseen. Henkilökohtaisen pankkitiliongelman vuoksi minulta esimerkiksi puuttuu laajakulmapää kokonaan, putkeni alkavat 50mm kiinteästä ja siitä sitten 70-200mm zoomi.. Kun nimenomaan olin sillä tuulella, että haluaisin ottaa kuvaa läheltä. En tiedä miksi, ehkä se on sama, kuin että joskus alkaa tekemään hirveästi mieli muroja, kun alitajunta hoksaa, että niitä ei ole kaapissa.

Vauhdittelua

Myöskin 20D alkaa tuntumaan auttamatta vanhanaikaiselta, eritoten pienen näyttönsä vuoksi. Kamerointi on kyllä sellaista gearihomostelua, että voittaa melkein tuon monohomoilun, että pitää testata kaikki TNT-monot jotka on tähän mennessä tehtaasta tulleet ulos ja sitten vielä teettää foamit.. ;)

Mutta jos vähän hiihdosta sitten. Mullahan tämä taisi olla 5. kerta Engelbergissä ja paikat on jo tuttuja, joskin uusia löytää, kun kyselee ja seurailee jälkiä, vai miten se meni. No kuitenkin. Tänä vuonna joku oli kuitenkin taas paremmin kuin aiempina vuosina, nimittäin hiihdin omasta mielestäni paremmin kuin koskaan aiemmin. No ok, olin yhtenä isompana päivänä jäätiköllä aivan umpisekaisin, mutta muuten paremmin. Varmemmin, rohkeammin. Ennen kaikkea varmemmin, sellainen että luottaa itseensä, se on ihan hyvä fiilis. Isompia pannuja ei tullutkaan otettua, muutamat lipsahdukset tottakai.

Luntahan meillä oli monenlaista. Loppuaikana ihan firniä Brunnilla, eräänä tiistaina kovapohjaista kevyttä putikkaa darksidellä (feissottii Laubilla, kuulostaa hienolta, mutta kovaa pohjaa pitkin jyrryyttäminen ei ollu mun tellutukselle kyl aivan täydellistä), pari päivää siinä sitten Alaskan Feisseillä vähän painuneempaa putikkaa ja tsippailua. Vendelykkellä iison kentän hiihtoa ja yhtenä päivänä pikkujärvellä pienen tönön skinnailua ja laduntekijän dissausta. Loppupäivinä nollarajan nosti yli 2800m, joka tarkoittaa eberissä sitä, että sen jälkeen lumia ei pahemmin enää ole. Paitsi darksidellä.

Brunnin backbowliin ei tullut tänä vuonna kavuttua laisinkaan (!), mutta paniksen salapaikoilla tuli käytyä ja siitähän lyhyet huippupyydat vielä muuten puhkilasketussa hissihiihdossa saikin. Junahiihto sitten erikseen.

Simo kävi kokeilee, vieläkö pystyy laskemaan, vai onko kiviä. Ei ollut.

Junahiihdosta tulikin mieleen, että joulukuussa 2010 Engelbergiin menevä raide siirtyy vuoren sisään, jonka jälkeen mm. Grünewaldin asema poistuu käytöstä. Kuten jotkut ehkä tietävätkin, tämä lopettaa junahiihdon Engelbergissä. Odotettavissa kuitenkin on, että joku alkaa ajaa Laub-henkisesti siinä jotain taksoa.

Tällai vanhemmiten kyllä ahdistaa asustaa sellaisissa kämpissä, joissa on liian vähän astioita eikä astianpesukonetta. Jos 4-5 henkeä syö kerralla + laittaa ruokaa, niin astioita tulee aina sellainen vuori, että niiden peseminen ainakin minua ketuttaa enemmän kuin arvaisikaan. Borgåwitz voi auttaa hetkellisesti, mutta pitemmän päälle Tuomisen Jamppa iskee kytikselle, ainakin mulla.

Summa summarum, reissu oli pääosin parempi mitä uskalsin odottaa. Ei laskettu lähellekään jokaisena päivänä, vaan oltiin sitten lomalla sellaisina päivinä, kun hiihdossa ei ole mitään järkeä. Jaksaa taas työpaikallakin sitten juosta pyörässä, kun on saanut vähän levähtää.

Sinkkumiehille sellainen varoituksen sana, että kannattaa varmistua, ettei Rämppäri Malinen ole mestoilla samaan aikaan, se nimittäin vie naiset ja paskoo lumet. Näihin sanoihin, näihin kuviin. Seuraavaksi ehkä jotain ihan muuta kuin hiihtojuttua.

Fürenalp, taustalla Titliksen ympärilaskun loppuseinä, jossa näkyi saavan hyvää hiihtoa.

Maija syö kevyesti

Lisää kuvia:

Engelbergin hiihdot @ jasmo.kuvat.fi

Extended Scandinavia vs Engelberg und Freunde Ice Hockey Match