by

Politiikan kinkkiset ongelmat

Sisäpolitiikassa meillä täällä Suomessa on ainakin kaksi isoa kokonaisuutta, joissa olisi kovat tarpeet kehittämiselle ja joissa on oikein huono track record.  Puhun tietysti sote-uudistamisesta, työttömyysturvasta ja kannustinloukuista.

Kuuntelin politiikkaradiota jonain päivänä ja siellä puhuttiin siitä, kuinka edellä mainitut ongelmat ovat oikein visaisia ja niihin pitäisi pystyä oikein kovasti keskittyä ja miettiä. Että saataisiin parempia ratkaisuja.

Ja toisaalta aktiivimallikeskustelussa puhuttiin siitä, kuinka pitäisi puhua isommista kokonaisuuksista joiden sisällä voidaan neuvotella ja pyöristää kulmia (hauska juttu muuten, että aktiivimallin kritisoijat sanovat tällaista, sillä aktiivimalli oli yksi osa isompaa kokonaisuutta, jota kukaan ei ilmeisesti lukenut..). Eli pitäisi tehdä kuten sotea, isoa kokonaisuutta kerralla keskittyen ja oikein visaisiin ongelmiin tarkasti hyviä ratkaisuja keksien.

Voi olla että tuossa on perää, mutta kovin hyvin se ei tunnu nyt onnistuvan. Sekä yksittäiset muutokset (kuten kiky), että hieman isommat (aktiivimalli) ja erittäin isot (sote) ovat olleet vahvasti vastatuulessa. Nyt esimerkiksi Lepomäki ehdottaa sotessa nimenomaa pienin askelin kehittämistä suuren mullistuksen sijaan.

Soutaa, huopaa.

Politiikka on keskellä yhä nopeammin muuttuvaan maailmaa. Se maailma on sellainen, jossa kaikki riippuvuudet ja kerrannaisvaikutelmat ovat mahdotonta selvittää etukäteen, vaikka jälkikäteen viisastelu on helppoa.

Istuva hallitus on yrittänyt saada jonkun version ulos, josta voisi sitten iteroida ja korjata. Se taas antaa poliittisille vastustajille paljon pelimerkkejä. Kritisoidaan liian kevyttä valmistelua, kun pitäisi suunnitella paremmin.

Mutta kuinka suunnittelet paremmin, kun yhtäkkiä kaatuu Lehman Brothers ja sitten vähän myöhemmin Syyriasta tulee miljoona pakolaista Eurooppaan?

Ei ole helppoa.

Jossain täysin erilaisessa maailmassa, keskellä softakehitystä, eletään jossain määrin samaa muistuttavassa problematiikassa. Alustat, ympäröivät järjestelmät, niitä käyttävät ihmiset ja tarpeet muuttuvat vauhdilla. Huonosti menneitä softaprojekteja analysoidessa on keskusteltu siitä, että tämä olisi pitänyt suunnitella paremmin.

Mitä sitten softamaailmassa on tehty? Kompleksista ratkaisukenttää on lähdetty ratkomaan ketterillä menetelmillä, joissa projektia ei ohjata tarkalla ennakkoon laaditulla ohjeistuksella, vaan enemmänkin visiolla ja arvo-ohjauksella. Agile Manifesto on varmaan tuttu kaikille.

Individuals and interactions over processes and tools
Working software over comprehensive documentation
Customer collaboration over contract negotiation
Responding to change over following a plan

Olen ollut projekteissa mukana, jossa Agilen arvoilla on saavutettu parempia tuloksia kuin uskottelemalla itselleen, että jokin kompleksi asia tai ongelmakenttä voidaan kokonaan ennakkoon suunnitella. Tai että se kannattaisi ennakkoon suunnitella. Voitot on saatu nopealla palautesyklillä ja reagoinnilla uusiin tarpeisiin ja tilanteisiin.

Olen yrittänyt pohdiskella, voisiko jotain oppeja tästä käyttää politiikassa. Jotainhan on yritetty lanseerata, puhutaan kokeiluista. Kokeillaan perustuloa. Sotea luvataan korjata heti lain säätämisen jälkeen.

Mutta onko palautesykli korjaamiseen tarpeeksi tehokas, jos se on käytännössä eduskuntavaalit ja sen jälkeen uudet visionäärit lähtevät jatkamaan ratkaisun rakentamista – kenenkään kokonaista visiota ei toteuteta, vaan jokaisen visiota vähän. Tuo viimeinen lause visiosta voisi olla suoraan projektiretrosta, kun on keräännytty miettimään, miksi projekti ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita.

Valtakunnan politiikka ei ole projekti, mutta samaa problematiikkaa selvästi on. Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ja 20 vuoden valmistelun jälkeenkin voimme törmätä tilanteeseen, että käyttöön ehdotettava sote on uskomatonta tuubaa.

Ehkä politiikka ei voikaan vastata nykymaailmaan politiikan nykyisillä rakenteilla ja mekanismeilla. Ehkä tarvitaan uudistusmielisiä, jotka ovat valmiita uudistamaan myös poliittisia prosesseja.

Olen jo jonkin aikaa kaivannut politiikassa sellaista vision kuvaamista, että millaista maailmaa halutaan rakentaa. Esimerkiksi tukiviidakon osalta kaipaan visiota siitä, mitä se täydellisyydessä olisi. Perustulo on hyvä visio, jota kohti voi pyrkiä, mutta jota tuskin koskaan saavutetaan.

Voisiko samanlainen visio-ohjaus toimia myös politiikassa? Mutta yli 4-vuotiskauden visio vaatisi sitten käytännössä parlamentaarisen vision ja se on nykyisessä vastakkainasettelun maksimoimisessa vaikeaa. Antero Vartia kertoikin, että ei ole 3 vuodessa ollut kuin yksittäisissä aidoissa dialogeissa eduskunnassa. Muu on vaan vastakkainasettelumöyhyämistä omista poteroistaan.

Jos meillä olisi yhteinen visio sotesta, niin voisiko sitä sitten edistää pienin askelin? Eli sen sijaan, että yritetään runnoa maakuntamallit ja kymmenen miljardin rahoitus läpi kerrasta, niin puhuttaisiinkin siitä visiosta (ihmisten samanarvoisuus jne) ja pyrittäisiin tekemään pienempiä muutoksia kerrallaan. Pienemmillä muutoksilla huonotkin ratkaisut olisivat sellaisia, että ihmisten elämä ei menisi kokonaan pilalle ja niitä olisi helpompi korjata. Palautesykliä saataisiin nopeutettua ja poliittinen eri ideologioiden vuorottainen ohjaus ei ehkä haittaisi – tai sitten se estäisi aina kaiken kehittymisen.

Agilen arvoissa puhutaan sitoutumisesta, avoimuudesta ja fokuksesta. En tiedä voiko ne koskaan sopia ainakaan siihen politiikkaan, mitä vuonna 2018 tehdään. Mutta mielenkiintoinen ajatusleikki tämän on.

Kommentoi

Comment