Lappeenranta – pala elämää

Kuva: Lappeenrannan kaupunki

Taivas on sininen. Suljen silmät, aurinko lämmittää kasvojani. On hiljaista. Taustalla humisee läheisen valtatien äänet, mutta muuta hälinää ei kuulu. Olen juuri astunut ulos junasta Lappeenrannan rautatieasemalla.

Lappeenranta on ollut osa elämääni vuodesta 2002, jolloin muutin kaupunkiin ja aloitin opiskelut lutissa. Jonkun matkaa on jo siitä pyörät pyörinyt, mutta Lappeenranta pysyy mukana kuvioissa – ainakin vielä tämän kevään.

Mietin tänään lyhyellä Lappeenrannan visiitillä useaan kertaan, miksi en koskaan pitänyt Lappeenrannasta. Keväinen ilma, auringonpaiste ja lintujen laulu täyttää Skinnarilan kampusalueen. Yliopisto on hieno, nykyaikainen ja yrittää parhaansa.

Urheilumahdollisuuksia hiihtämisen ja muun ulkoilun saralla riittää, luonto on lähellä. Skinnarilasta katsottuna palvelut eivät ole vieressä, mutta kuitenkin kävelymatkan päässä. Miksi en koskaan kotiutunut tänne?

Jäin miettimään tätä aivoitusta. En osannutkaan enää vastata suoralta kädeltä, selkärangasta tulee ainoastaan sinne taottu Lappeenranta on perseestä ajatus.

Miksi en opiskeluaikana oikeastaan tehnyt mitään?

Muistelin bussissa, että mitä opiskeluarkeen kuului opintojen ohella. Usein taisin kököttää kopissani. Enkä tarkoita, että olisin jotenkin epäsosialisoitunut tai käpertynyt kuoreeni, juttelin kavereideni kanssa irkissä koko ajan, puuhasin Techmussa jne. Mutta miksi olin saamaton ja haluton kokemaan Lappeenrantaa? Yleensä odotin vain pääsyä Joensuuhun tai kevään alppimatkaa, jossa kevät sitten tyypillisesti merkittävältä osalta vierähtikin.

En asunut Lappeenrannassa, olin siellä vain koulussa.

Nyt kun katselen bussin ikkunasta, mieleen tulee lähteä käppäilemään Saimaalle (opiskeluaikana kävin yhden kerran hiihtämässä siellä) tai metsään. Ulkoilemaan. Ehkä luistelemaan, kun jäätäkin vielä on.

Opiskelu taitaa olla aika kuluttavaa aikaa, vaikka kalenterista katsottuna siinä on paljon vapaata. Jatkuva stressi opinnoista painoi ainakin itselle saamattomuutta päälle, suurin osa tutuistanikin ainakin välillä kärsi pitäisi sitä, pitäisi tätä -syndroomasta.

Istuin tänään eräällä luennolla. Aihe ei ollut mielestäni superkiinnostava, mutta jaksoin kuitenkin paneutua siihen. Aloin oppia asioita, sellaisia joilla ei todenäköisesti ole mitään tekoa minun loppuelämäni kannalta. Kuinka mieletön fiilis! En nyt puhjennut kyyneliin ja noussut seisomaan huutaen: ”Minä opin!”, mutta joka tapauksessa. Huomasin, että opiskelu on muuttunut elämässäni aika paljon. Aiemmin opintoja suorittaessa huomasi suorittavansa tutkinnon vuoksi aika paljon kaikkea turhaa paskaa. Nyt on hienoa oppia uutta monesta eri asiasta.

Viimeiset kolme vuotta olen opiskellut erittäin maltillista vauhtia, pari kurssia vuodessa. Nämä opiskelumotivaatioon, oppimiseen ja siitä koituvaan iloon liittyvät ajatukset ovat koko ajan voimistuneet. Mietin, että olenko tehnyt itse jotain väärin silloin, kun olin aktiivinen opiskelija. Olisin voinut saada opiskeluista niin paljon enemmän irti.

Eikä pidä ymmärtää tätäkään väärin. Olen yleensä kurssit suorittanut kohtuullisella selkärangalla, keskiarvo taitaa olla lähempänä nelosta kuin kolmosta. Mutta suurin osa tienaamistani numeroista mittaa jotain ihan muuta kuin asian osaamista. Tenttaaminen on edelleen se juttu, vaikka joissain kursseissa muutakin olen jo kokenut. Edelleen muistiin tulevat ne Object Oriented Programming -kurssin tentit, jossa tentissä koodattiin ruutupaperille käsin ja piti muistaa ulkoa keskeisten kirjastojen tarjoamat palvelut. Siinä ei ole vieläkään mitään järkeä.

Tarkemmin vaipuessani pohdintoihin, huomaan erään asian. Loppuajasta olen opiskellut enemmän sivuainetta, tuotantotaloutta, kuin pääainettani ohjelmistotekniikkaa. Miettimällä ohjelmistotekniikan kursseja, alkaakin olo muuttumaan. Oliko se opiskelu sittenkään niin hienoa?

Valtio, poliitikot, yliopistot, rehtorit ja dekaanit puhuvat opintojen nopeuttamisesta ja ratkaisuista. Tarjotaan keppiä ja porkkanaa. Rajattu opinto-oikeus ja toisaalta opintolainan huojennuksia nopeille valmistujille. Mutta mitä kuuluu opetukselle ja opiskelijan palveluille yliopistolla? Pidetäänkö opiskelijoista huolta, tuetaanko heidän oppimistaan?

Ei. Karkein esimerkki on tietysti se, että vuonna 2010 koululta lähestyttiin minua massapostin muodossa, jossa mainostettiin ohjelmaa, jonka tarkoituksena on auttaa opiskelijoita saamaan opintonsa loppuun. Valitettavasti ehdot olivat sellaiset, etten niitä pystynyt hyödyntämään. Sen jälkeen kukaan ei ole kysynyt opinnoistani, ei edes massapostin muodossa. Sitä aiemmin minun piti tehdä ensimmäisellä vuosikurssilla henkilökohtainen opintosuunnitelma. Muita yhteyksiä minuun ei ole otettu.

En tarkoita, että tarvitsisin erityiskohtelua sinänsä. Mutta minulla on ollut dippatyö valmis jo pari vuotta. Minulta on puuttunut vain muutamia kursseja. Kukaan ei ole edes tiennyt minun olevan niin lähellä valmistumista. Kukaan ei ole yrittänyt ohjata minua opintosuunnittelijalle tai -neuvojalle, jotta opintojeni loppuunsaattamista tuettaisiin, esimerkiksi suunniteltaisiin kurssit. Muutaman sopivan keskustelun kautta sain aikaiseksi itse hoidettua opintojen loppuunsaattamisen suunnittelun opintoneuvojan kanssa ja myöhemmin sain vielä neuvoja mahdollisuuksista suorittaa asioita Tampereella. Kun löysin henkilön keneltä kysyä.

Olen ilmeisesti väärässä, kun koen olevani yliopistolle sekä asiakas että tuote. Mutta ilmeisesti olen vain tuote, joka lopulta myydään pikkurahalla valtiolle.

Selvitin Tampereen mahdollisuuksia. Tässä vaiheessa minulta puuttui kaksi syventävää tuotantotalouden kurssia. Aiheet voi valita aika laajasti, jotain mistä minulla on perustietämys. Tampereella on (avoin-) yliopisto ja teknillinen yliopisto, kuinka vaikeaa voi olla löytää sieltä kursseja, jonne mennä tekemään nämä kaksi kurssia?

Mahdotonta. Kummastakin paikasta voi ostaa oikeuden käydä yhdellä kurssilla, mutta kurssien esitietovaatimukset (ainakin infosivujen mukaan) tarkistetaan ennen kuin kurssille pääsee. Näinpä jos haluaisin ottaa 20 op kokonaisuuden Tampereen avoimesta yliopistosta vaikkapa organisaatioiden johtamisesta, niin sepä ei onnistukaan, jos en ole suorittanut esitietovaatimuksena tiettyjä kursseja, joita he itse järjestävät. En edes jaksanut ottaa yhteyttä kysyäkseni voidaanko lutissa suorittamiani kursseja jotenkin katsoa vastaaviksi. Kun esimerkiksi TTY:llä on tämän näköinen palvelu, josta kursseja voi sitten yrittää katsoa, niin on aika selvää, etten ole tervetullut.

Joten niin sitä taas Lappeenrantaan ajellaan junalla. Törkeästi hyödynnän opiskelijakortilla saamaani etua, vaikka olenkin töissä. Varmaan tosi moraalitonta. Anteeksi kamalasti.

Lappeenrannassa ei opiskelijalta puutu pelkästään peräänhuutajat, vaan ihan perinteinen oppimisen tuki. Omat kokemukseni liittyvät tietysti pääasiassa tietotekniikan opettamiseen.

Lähes kaikilla kursseilla luennot ja harjotukset (ja harjoitustyö) olivat täysin erillään toisistaan. Koodauskursseilla luennoilla höpistiin jotain sekavaa ja sen jälkeen harjoituksissa opeteltiin koodaamaan. Suurin osa huomasin nopeasti luennot täysin turhiksi. Liian useilla kursseilla esittelyluennolla luennoitsija sanoi, ettei ole aihealueen ekspertti, mutta opetellaan yhdessä, sehän on mukavaa.

Ymmärsin jo aikoinaan, että jo opiskelijankin aika on niin kallista, etten ala luennolla opettelemaan mitään yhdessä. Voisin koittaa työelämässäkin tätä konseptia. Varmaan löytyy asiakkaita, jotka mielellään maksavat opettelusta.

Lappeenrannassa ohjelmoinnin peruskoulutus saatiin uudistettua, kiitos Jussin ja muiden asiaan vaikuttaneiden – kieleksi valittiin Python, opetukseen laitettiin järkeä ja keskityttiin oikeisiin asioihin. Yllättäen ihmiset alkoivat oppimaan ja tulokset paranivat.

Ei uskoisi, että jos opetukseen ja opiskelijoiden oppimisen tukeen panostaa, niin alkaa tapahtumaan myös oppimista. Jussi teki aiheesta tohtorin väitöksen, niin uraauurtavaa tämä ilmeisesti yliopistomaailmassa oli.

Oppimisen työkalut, kuten Moodle ja Oodi, ovat kuin Neuvostoliitto. Ei toimi, mutta ei puhuta siitä.

Melkein parasta oppia olen saanut Tietojenkäsittelyn Perusteet -kurssilla ensimmäisenä vuonna, jossa oli runsaasti harjoituksia ja Kari ja Johanna, jotka niitä pitivät, tiesivät mistä puhuvat. Eikä luennoitsijakaan vedättänyt ihan omaa linjaansa.

Olen työelämässä ollut katsomassa Unelmakoulun kehitystä. Takana on lukiotason opettajia, jotka ovat innostuneet oppimisesta, sen tukemisesta, teknisistä ratkaisuista ja oppilaista. Kaikesta siitä, mistä kukaan ei ole yliopistossa – tai ainakaan lutissa – kiinnostunut. Palkkausuudistus, jonka aikaan olin töissä yliopistolla tutkimusassarina, heikensi opiskelijan asemaa entisestään. Opettaminen oli suurimmalle osalle pakko. Joku asia, josta selviytyä ilman yhtäkään kurssia pedagokiikasta.

Olenpa joskus kuullut sellaisenkin tarinan, että professori on kieltänyt vastuuopettajalta nykyhömpötysten käytön yliopisto-opetuksen käytäntöjen vastaisena. Uusi kaveri kun oli koittanut tehostaa oppimista. Tämä tarina kuultiin TTY:ltä.

Kun vuosi sitten osallistuin erään kurssin seminaariin, jonka piti kestää kuusi tuntia (20 esitystä), huomasin että tilaksi oli varattu pieni luokkahuone. Niinpä luokkahuone lastattiin ihan täyteen ihmisiä, haettiin lisätuoleja ja laitettiin ovi kiinni. Noin 60 henkilöä yritti jotenkin säilyä hengissä hapettomassa tilassa kuusi tuntia. Tilaisuus vaan ei ollut selviytymishaaste, vaan sen olisi pitänyt olla oppimistilaisuus.

Silloin tajusin, ettei täällä paljon opiskelijoiden asiaa kukaan ajattele. Tai opettamista tai oppimista ylipäätään. Luotetaan siihen, että kun helpotetaan tenttejä ja tarjotaan kurssin aikaisia lisäpistemahdollisuuksia, ihmiset läpäisevät tentit. Asenneilmapiiri on aistittavissa – materiaalimme on huonoa, ei näistä kuitenkaan mitään tule. Ja että, tämäkin aika minun pitäisi tehdä tutkimusta, jotta voisin edetä urallani.

Ei käy kateeksi opetusvastuussa olevia. Ei varmaan ole helppoa. Mutta koen olevani asiakas, enkä siksi ole kiinnostunut tuotannon ongelmista. Mainoskampanjat lupaavat paljon ja niitä lupauksia olisi syytä myös lunastaa. Tällaisenaan luttia, ainakin sen tietoteknistä osaa, voi mainostaa lähinnä itseopiskeluyliopistona, johon kurssivastuulliset ovat keksineet pakollisia läsnäoloja, koska ajattelevat, että huonot oppimistulokset ja pieni osaanotto luennoilla johtuu siitä, että ihmiset ovat huonoa materiaalia ja laiskoja paskoja. Luentojen substanssia ei ehkä kannatakaan kriittisesti tarkastella.

Kirsikkana kakun päällä, kursseja järjestetään ohjelmistosektorilla sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät asiasta oikeasti tiedä juuri mitään. On kamalaa olla peruskurssilla yliopistossa, jossa asiasta jotain tietävänä huomaat, että luennoija ei asiasta tiedä mitään ja opettaa väärin. Se on karseaa ja omiaan murtamaan illuusion osaamislaitoksesta. Aluksi sitä luulee, että täällä on tyhmä tai huono luoennoija, mutta siitä ei ole kyse, vaan siitä, että kursseille ei ole vetäjiä ja niille pakotetaan porukkaa vetämään. Olet tohtori, kai sä nyt yhden relaatiotietokantakurssin osaat vetää? Tai oikeastaan sun täytyy vetää, koska se on nyt sun työtehtävä.

Tänään eräällä tuotantotalouden kurssilla oli piristävä hetki heti alussa. Luennoija ilmoitti heti tehneensä tohtorin väitöksen juuri tästä asiasta. Ei siis opeteltu yhdessä. Tuli oikein hyvä mieli.

Luulen, että osittain opiskeluaikainen saamattomuus johtui juuri siitä, että ei tullut koskaan sitä oloa, että tämä opiskelu olisi eliittiporukan hommaa. Yritän tarkoittaa sitä, että jos olisin vaikka Harvardissa, olisin varmaan ylpeä niistä tuotoksista mitä sieltä tulee ulos ja historiasta. Lappeenrannassakin oltiin ylpeitä evoluutioalgoritmien tutkimuksen huippuyksiköstä, kunnes jossain organisatorisessa tuolileikissä vahvempi heitti heikomman ulos ja kyseistä toimintaa ei enää ollut. Motivoivaa.

Mua edelleen ihmetyttää, mutta olen jo siihen tottunut, kuinka Tampereella ainakin TTY:n opiskelijat tuntuvat olevan ylpeitä teekkariudestaan ja siitä että opiskelevat Tampereella. Kai joku on tuntenut ylpeyttä Lappeenrannassakin.

Bussissa edelleen. Maisema vaihtuu Skinnarilasta hiljalleen Kourulaan. Kaunis Saimaa muuttuu neuvostoliittobetoniin. Keskusta lähenee. Betoni jatkuu. Lappeenranta ei ole mikään kaunis paikka, paitsi satama kesällä. Kaikki kaupungit Suomessa ovat kesäkaupunkeja. Myös Lappeenranta. En viettänyt Lappeenrannassa koskaan kuin yhden kesän, silloin kun olin töissä. Kävin opiskeluaikoina satamassa ehkä viisi kertaa. En käsitä miksi en käynyt useammin. Viime kesänä kävin koulureissulla satamassa siiderillä ja nautiskelin näkymistä tunnin. En koskaan aiemmin ollut niitä jäänyt katsomaan.

Mietin Artun Hito Hyvä meininkiä. Mainostus kansainvälisenä metropolina on ainakin puoliksi totta. Ainakin yliopistolla ulkomaalaisia on erittäin runsaasti, joka on lähes ainoastaan hyvä juttu. Ainut mikä on huonoa on se, että he eivät voi valittaa, koska suomalainenhan siitä suuttuu, jos joku ulkomaalainen sanoo, että hommat on perseellään.

Palataanpa vielä siihen tukeen, mitä yliopisto tarjoaa opiskelijoille. Nimittäin kun minulla tätä matkaa tulee ja jokainen reissu menee palkattomalla, niin kulujakin muodostuu, joskus pitää olla hotellissa yötäkin. Tästäpä sitten kysymään, että kun tuotantotalouden luonnoijatohtori on miettinyt, että pakollisia läsnäoloja pitää olla, niin voitaisiinko tätä jotenkin muuttaa minun kohdallani. Voisin tehdä vaikka jonkin kirjallisen työn tai mitä vaan – kotoa käsin.

Ei käy. Se ei vaan käy.

Tämä on kohdattu myös muilla kursseilla. Käytössä on verkko-oppimisalustoja, mutta sitten on kuitenkin keksitty pakollisia läsnäoloja, syystä jota voi vaan miettiä. Ja niin taas opiskelijaa palvellaan. Jos et mahdu muottiin, niin koita kovemmin. Ei tänne ole pakko kenenkään tulla.

Kohta juna kilkuttaa. Tänä keväänä se kilkuttaa vielä monta kertaa.