by

JB testaa: Etelä-Ranskan hiihdot

Tällä kaudella ei pitänyt mennä mihinkään alpeille. Ei olevinaan ollut varaa, eikä aikaa. Mietittiin, että johonkin pienempään paikkaan voisi mennä, jos olisi vaikka lunta, niin ei tarvitse kieli vyön alla juosta ja taistella hissijonoissa. No, suunnittelua vain, eihän me mihinkään mennä.

Sitten tuli lumet. Vaikka Struven äärihiihdot tietysti tyydyttää suomalaisen riiraiderin, oli hiihtofilmien katsomisen jälkeen pakko lähteä johonki hiihtämään. Engelbergistä ei tällä kertaa simomajoitusta löytynyt ja pienempää paikkaa etsittiin, niin tikka osui kartalla kohtaan Serre Chevalier. Lento Milanoon, auto alle ja mestoille.

Päivä 1.

Pirkkala, Tampere. Kylmän kostean, minä tunsin .. Pirkkalan. Kuivien säätiedotusten sävyttämät lähtötunnelmat. Raikkarin lennolla ei tarjoiltu ruokaa (edes rahalla). Magners oli hyvä. Bergamon lentokentältä autot alle ja suoraan kohti Serreä.
Ainut, että kello oli 16, oli perjantai ja olimme Milanon ohitustiellä. 4 kaistaa ei riittänyt suuntaansa autoille, vaan jonot pysähtelivät. Otimme ruokatauon, ajattelimme, että ehkä sitten helpottaa. Ruokailun jälkeen oli pimeä, ruuhkaisa ja pysähtyilevät jonot.

280 kilometrin matkaan saatiin kulutettua melkein kuusi tuntia. Milanon möhinöistä selvittyämme olikin sitten Torino ja sama meininki. Italialainen liikennekulttuuri tuli melkein crash-coursena tutuksi.

Koska varsinainen majoitus alkoi vasta lauantaina, oli meillä yksi yö yhden tähden (!) hotellissa Brianconissa. Yö + ravitseva aamupala (patongin pätkä ja croisantti) maksoi koko 6 hengen köörille sen 180 euroa.

Hotelli oli ilmeisesti jokin perhehotelli ja englantia osaamaton hotellinpitäjä oli jo nukkumassa saapuessamme paikalle hieman klo 22 jälkeen. Onneksi hänellä oli joku tuttu puhelimen päässä, joka osasi englantia, niin pelkällä käsien heiluttelulla ei tarvinnut kommunikoida.

Päivä 2.

Monetier, Serre Chevalier. Kuivaa ja aurinkoista, kuten oli odotettukin. Nollaraja huitelee jossain 3300 paikkeilla. Topissa oli kuitenkin ainakin joidenkin mittareiden mukaan vielä -1. Säästämme hissilipuissa, ostamme vain yhden huipun lipun. Laskemme heti toiselle huipulle, jossa joudumme neuvotteluun ja aneluun hissinaisen kanssa siitä, pääsisimmekö me viattomat turistit nyt kerran vielä ylös, vaikkei lippua olekaan.

Pieni haikki eräälle huipulle ja siitä itse koillisseinämää ja muut jotain aurinkoista seinämää alas. Vaikeaa, lumi on varjossa osittai pehmeää, osittai kovaa, välillä kantta, välillä ei. Auringossa parempaa, tasaisemmin lämmennyttä, joskaan ei ehkä aivan firniä. Sanotaanko, että Struven hiihdot eivät valtavaa tuntumaa luoneet pohjalle.

Lounastauolla allekirjoittanut ottaa pari mukia paikallista punkkua, jonka jälkeen oli paras lopettaa laskettelu ja lähteä autoilemaan (..) kohti majoitusta Jussin kanssa, muiden vielä jäädessä laskemaan jotain eeppistä feissiä.

Maijoitus oli Monetierissä, tilaa oli kuudelle henkilölle hyvin, parisänkyjä ainoastaan yksi. 100 metrin päässä oli pikkukauppa nimeltä Sherpa, josta kävimme alkutankkauksen kämpille, johon paloikin sitten 200 euroa. Jatkossa kävimme läheisessä Aldissa (josta tässä emme vielä tienneet).

Päivä 3.

Montgenevre. Serren laaksosta hieman etelään on Montgenevren huippu. Se on hieman korkeampi kuin Monetier ja lähdimme haistelemaan haikkimeininkejä sieltä. Itsellä oli edellinen ilta mennyt paikallisen lekurin (halvin punaviini) kanssa ruokaa laittaessa ja sehän iski aikamoisen päänsäryn. Ilmeisesti halvin viini ei ole aina parasta. Siksi aamuruoka jäi vähän vähiin ja yhden firniseinän laskemisen ja takaisin skinnaamisen jälkeen tyydyin katselemaan Itä-Eurooppalaisten skinnaajien pölhöilyä. Muut lähtivät jollekin huipulle, josta sai laskettua noin 400m verttiä erilaisia firnirännejä. Oli vissiin eeppistä.

Omat 95mm skinit osottautuivat hieman kapeiksi skinnaushommissa, Sumo on keskeltä 125mm ja reunat jäi vähän liian helposti kannattamaan suksea. Tähän kun lisätään porukan levein suksi ja huonoin kunto, niin tilanne on valmis. Skinnaus oli paitsi raskasta, niin myös melko ikävää, joten illalla välinevälppäystuokiossa annoin hankintalupauksen uusista 130mm skineistä, jotka sitten leikattiin Sumon muotoihin (ei tarvinnut kamalasti..). Nyt niillä skinnaa vaikka puuhun!

Päivä 4.

Montgenevre. Edellisen päivän laskut olivat hyviä ja itse uusilla energioilla ja skineillä matkaan. Saldona huimat kaksi laskua, edellisen päivän skinnailut olivat taas verottaneet muiden voimia. Reissun tähän mennessä parhaat hiihdot. Firniä firniä. Pari fotoa, mutta ei mitään jälkipolville kehystettävää.

Illalla OP kaivoi kontaktejaan ja päädyimme seuraavana aamuna La Graveen.

Päivä 5.

La Grave. Yksittäisnousu 31e / naama. Nousuun kuluu 45 minuuttia. Kaikki easy access hiihdetty aivan (le) betongiksi ja vaikeissakin (ei minulle tarkoitetuissa) ränneissä jälkiä. Pulkkis Markku esittelee meille paikkoja ja päädymme laskemaan St. Cristoffiin (jotenkin noin se kirjoitetaan). 900 metriä verttiä, elämää pidempi traverse ja ravintolaan syömään.

Alku seinästä oli todella vaikeaa. Lumi on viikkojen aikana sulanut pehmeäksi noin 15-20cm syvyydeltä ja sitten taas jäätynyt, sulanut, jäätynyt, sulanut.. Aina sulan aikaan siellä on sitten käyty laskemassa, ja jäljet ovat pakkautuneet kovaksi. Tuloksena melko jännittävä (=epämiellyttävä) seinä. Jotain fotausta yritettiin, mutta kuvaaja taas valkkasi väärän paikan ja ei jäänyt jälkipolville kehystettävää. Jonkun 35 astetta ränni vissiin oli jyrkkä, näillä taidoilla ja noilla lumilla ei tullut tehtyä mainittavia urotekoja.

Viimeiset 200-300m verttiä alkoi pehmenemään paremmin ja toisten jälkiä oli vähemmän. Olisi ollut saumaa päästellä, mutta yläosa oli saanut minut jotenkin henkisesti jarruttelumoodiin, eikä siitä sitten oikein tullut mitään. Tajuttuani alhaalla, että tässä nyt missattiin oikeasti hiihtoa, alkoi oikein ärsyttää.

Onneksi puolentoistatunnin poikkaroinnin ja louhikkoloikinnan jälkeen olimme paskaisine housuinemme Cristoffin ravintolassa syömässä. Nälkä oli korvia huumaava ja ruoka oli hyvää, lähinnä tuli mieleen karjalanpaisti missä on isompia lihakönttejä. Ravintolanpitäjä järjesti meille vielä taksikyydityksen La Graveen (olimmehan vuoren väärällä puolella ja automme oli La Gravessa) joka maksoi melko tarkkaan 100e. Taksikuski ajoi kaikkien odotusten vastaisesti melko rauhallisesti, eikä tarvinnut pelätä – ehkä juuri siksi mutkaiset tiet saivat kyytiläiset melko huonovointisiksi, onneksi ei sentään tarvinnut pysähtyä.

Vielä jälkkärikahvit Markun kanssa, skinnaussuunnittelua (jotka jäivät myöhemmin toteuttamatta) ja autoon ja takaisin majoitukseen Monetieriin miettimään, että mitäs sitten tehdään.

Päivä 6.

Sestriere. Sestriereen oli pari viikkoa sitten dumppaillut hieman lunta, mutta aiemmin olimme pitäneet niitä lumia kauan sitten laskettuina, eikä maksanut vaivaa mennä Sestriereen.

Mielipiteet saatiin kuitenkin muuttumaan, kun ainakin minun mielestäni reissussa piti saada hiihtää myös hissipyydaa. Markun kautta kuulimme myös muutamista muista kavereista, jotka olivat hiihdelleet Sestrieressä, eli kyllä siellä jossain jotain piti olla.

Sattumalta osuimme juuri näiden hahmojen kanssa samaan aikaan parkkipaikalle Sestrieressä ja saimme hieman vinkkejä siitä, mihin kannattaa mennä ja mihin ei. Sumojen kantit oli teroitettu (ToolTonicilla) valmiiksi, joten ei muuta kuin lippujen ostoon (á 34e) ja kattelemaan mitä sieltä löytyisi.

Ja sieltähän löytyi. Ensin parisataa verttimetriä isoa kenttää ja sen jälkeen tihenevää, mutta onneksi aukkoisaa mettähiihtoo. Siis oikeaa puuteria! Muistin ehkä mainita meidän skinnausintoilijoille tästä hissipyydan ihanuudesta ja tuotto-panos-suhteesta.

Aikaisemman päivän nihkeilyn takia olin tänä päivänä vähän jämäkämpänä tarkoituksena hiihtää niin hyvin kuin osaa. Se onnistuikin yläkentällä ihan hyvin, mutta mettä tuntui paikoin melko tiheältä. Toisella kierroksella kuitenkin löysimme metästä parempaa aukkoa ja vähän joutui jo virittelemään ”isä oli köyhä kirvesmieeeess..”. Hyvää hiihtoa.

Tässä vaiheessa OP joutui lähtemään työreissulle Pariisiin ja läpsystä peliin iskeytyi Aki, suoraan Oulxin juna-asemalta (tai jostain).

Päivä 7.

Sestriere. Ei sitä tietenkään osannut muuallekaan enää mennä, kun vihdoin päästiin (hissi-)pyydan pariin. Samaan suuntaan mahtui vetoja ja metsästä löytyi pitkiäkin aukkoja, joissa muut eivät olleet käyneet laisinkaan. Eka veto menee jo sulavammin, mutta toka veto on jo todella kova. Ainut mikä jäi harmittamaan, oli isolla kentällä perusvirhe – sukset takaa ristiin ja kun paino on sopivasti suksella, ei sitä meinaa saada pois. Ei mitään mankeleita, pikku pyllähdys. Mutta ennen sitä hyvää hiihtoa ja jopa HYPPYJÄ kivien päältä. En tiedä mitä aineita mulle oli annettu, kun HYPPÄSIN offarilla.

Metästä ei meinannu enään löytyä niin ihmeitä, mutta hyvää kuitenkin – sujuvuutta tuli rutkasti ja sitä kautta hiihto helpottui ja mettä alkoi tuntua yhä harvemmalta. Joillakin jopa liian harvalta. Matso ja Pave lähti haastamaan jotkut äärikurut, muut valuteltiin perusreitit alas.

Päivä 8.

Sestriere. Katseltiin ruottalaisen guidoporukan menoa edellisenä päivänä ja otettiin yks lähimetän veto. Aika vaikeaa hiihtoa, reidet oli vähän jumiset ja rinne oli viettävää, mutta niin loivaa, että käännöksiä joutui vähän hyppyyttämään. Raskasta hiihtää.

Sieltä kolisteltiin alas ja uusi kierros, tällä kertaa vähän eri suuntaan. Ja sillon osui kunnon jäkpot, meinaan harvaa mettäputikkaa oli heti ja kerralla palijon. Okei, sen jälkeen tehtiin vähän uusia ratkaisuja ja jouduttiin vähän tiheisiin ja jyrkkiin paikkoihin, lisäksi Pave otti yhden käännöksen väärän suuntaan ja myöskin lumi muuttui liimaksi. Tuloksena oli se, että alas pääsemiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen siirryimme pizzalle ja kämpille.

Päivä 9.

Monetier-Villeneuve-Briancon-Puy St. Vincent. Lauantaina majoituksemme loppui ja kasasimme aamulla kamat autoon ja luovutimme huoneiston. Seuraavat kaksi yötä olisi Puy St. Vincentin kahden tähden hotellissa, jossa on sauna!

Ainoastaan Aki meni vetämään rinnehiihdot, muut nautimme erilaisia ruoka-annoksia Villeneuvessa ja Brianconissa. Tässä vaiheessa saatiin arvottua kotiinkin tuliaisia, vaikka valikoimaa ei voi kyllä kehua – paitsi jos haluaa ostaa vuokrasukset.

Nokia Ovi Maps vähän kujeili meille matkalla Puy St. Vincentiin, mutta paikallisen kaverin avulla löysimme mestoille (olisi pitänyt ajaa vain suoraan..). Varasimme saunan, joka oli 2,5m kanttiinsa oleva kuutio yhdellä heti-valmis -kiukaalla. Ihan ok sauna kuitenkin, hintakin varsin kohtuullinen.

Arvuuttelimme seuraavan päivän hiihtoja, viereinen keskus näytti lupaavalta – eihän siellä ketään voi käydä.

Päivä 10.

Puy St. Vincent. Väärin. Koko Etelä-Ranskan myyrät olivat kerääntyneet sinne. Ja niiden vanhemmat. Ja lunta ei ollut yhtään. Eikä etukäteen katsotuille reiteille päässytkään ilman rappelointia.

Muutama pyydafoto (löytyi sen verran) ja paljon rinnefotausta (ai miksikö?). Ei jäänyt jälkipolville kehystettävää, mutta sen tässä vaiheessa varmaan jo arvasikin.

Päivä 11.

Puy St. Vincent – Bergamo – Pirkkala – Tampere. Aamulla oli vähän jännäkakka. Italiasta vuokratuissa autoissa oli kesärenkaat ja aamupäiväksi oli luvattu lumisadetta. Ylitettävänä oli kaksi solaa, jolloin käytiin lähes 2000m korkeudessa. Joten asiassa oli riskinsä.

Joten kun klo 8.30 pakkasimme autoihin viimeisiä kamoja ja lumihiutaleita alkoi leijailemaan alaspäin, tuli hieman kiire. Onneksi lumisade ei yltynyt kunnon pyryksi missään vaiheessa ja pääsimme korkeimpien kohtien yli vaivattomasti ja ilman tilanteita.

Joku italiaano oli lähtenyt tekemään sankariohitusta italialaiseen tapaan. Huomasimme sen jälkikäteen ajaessamme keskellä tietä kyljellään makaavan auton ohi.

Jos Ovi Maps käyttäjät ajelette Bergamon suunnalla, niin huomio! Hakusanat Bergamo Airport ajattaa jostain syystä Milanon keskustaan, eikä suinkaan Bergamoon. Kai sen verran pitäisi olla kartalla, ettei moista mokaa pääsisi käymään, mutta minä olin kartturi – arvatkaa kävikö..

No, onneksi lumivaaran takia oli startattu ajoissa, eikä tästä poikkauksesta saatu mitään isompaa issueta rakennettua.

Kolmen tunnin päästä oltiinkin Pirkkalassa. Ranskan puolentoistakuukauden kuivuus päättyi samana hetkenä, kun ländäsimme Pirkkalaan. Huonoa tuuria, mutta katkera en osaa olla.

Tämä on viikkoturistin arkea. Paitsi jos reissaa Maliskan kanssa.

Silloin voi olla kuivia kuukausiakin.

Kommentoi

Comment

  1. Puol meetteriihän tuo oli tiputellu Torinon olympialatujen viereen, notta olisi mennyt vielä toinenkin viikko kirvesmiesjuttuja niissä metissä. Ovi Mapsin puolustukseksi pitää sanoa, että päänavigaattori oli täpänny Pelvouxin saunahotellin väärään mutkaan ja siksi lähdettiin kiipeemään ns. toisaalle. Päätähän ei voi käyttää, kun kerran elektroniikkaa on mukana.

    ”Tämä on viikkoturistin arkea. Paitsi jos reissaa Maliskan kanssa.”
    – munanhajuista juustoa sentään saa haistella Jussinkin kanssa :)