by

Kellostapuli

Viime sunnuntaina, kun olimme vielä Ylläksellä, oli karu ilma. Lunta satoi, suorastaan pyrytti, räntää, asteita oli muutama lämmön puolella. Yllästunturi ei näkynyt juuri ollenkaan, sumun peitossa. Ilma oli suorastaan luotaantyöntävä.

Käänsimme sukset kohti kellostapulia. Hiihtäminen kypärä päässä piti lämmöt ylhäällä. Seuraavalla kerralla pitää hiihtää ilman kypärää. Tämä oli reissun oppitunti numero 1. Hiihdimme karvojen kanssa suoraan pohjalta Kellostapulin kainaloon.

Ylhäällä ilma oli, jos vain voi olla, vielä luotaantyöntävämpi. Tuuli oli niin kova, että sukset hautautuivat minuuteissa lumeen ja karvojen nyppiminen suksien pohjasta oli vaikeaa. Tai varsinainen vaikeus oli karvojen taittamisessa pussiin. Tuuli riepotteli ja piiskasi. Se ei ollut varmasti kovin kova, mutta puuton laki ei antanut meille paljon armoa. Lasit päähän.

– Mennään katsomaan tuolta lumivyörykyltin kohdalta vähän paikkoja.

Ja mehän mentiin. Reuna on pyöreä. Emme uskalla mennä reunalle katsomaan, sillä tuollaiset pyöreällä kulmalla katselut voivat laukaista lumivyöryn. Ylhäällä tuuli oli piessyt lumen kovaksi betoniksi ja otimme sitä pitkin poikkilaskun kurun toiselle puolelle. Sieltä katsottuna edellinen seinämä näytti hyvältä, ei tiukkaa metsikköä eikä kiviä. Turhaa kuitenkin verttiä hukata toiseen poikkariin, saadaanhan tästäkin, vaikkakin vähän loivempaa, hyviä käännöksiä. Itse lasken edeltä. Tasainen valo vaikeuttaa laskemista, nään mihin laskea, mutta en maastoa. Yritän vetää varman päälle. Pohjalla näkyvyys on hieman parempi ja lumi myös paranee. Saan suorastaan hyviä käännöksiä.

Nautimme vettä. Skiniä pohjaan ja trekkerit kiinni. Uusi yritys. Lähdemme kiertämään nyt kurun (alhaalta katsottuna) vasemmalta laelle. Emme tee alhaalla varsinaista suunnitelmaa, mistä aiomme hiihtää. Se oli tyhmä idea. Olisi pitänyt tehdä ja miettiä reitti valmiiksi. Hiihdämme. Hiihdämme hyvää laskuseinää, harmittelen. Tutkimme hieman sauvalla lunta alhaalla. Kerroksia on. Selkeä päälikerros, sitten kova laatta ja pohjalla laakeria. Ei kuitenkaan näytä, amatöörin silmään, pahalta.

Kiipeämme lisää. Otamme siksakkia vasenta seinämää ylös. Hiihtäessämme pieniä lumipalloja tippuu rinteeseen ja ne muodostuvat alas vieriessään yhä isommaksi ja isommaksi. Olemme puolessa välissä seinää, kun pidämme pidemmän tauon ja tutkin lunta.

– Tästä ei muuten lasketa. Tai minä en laske ainakaan.

Laatta tuntuu olevan paljon hellemmässä kuin alhaalla. Olemme suojan puolella, tähän tuuli ei pääse tuivertamaan. Päin vastoin, se on tuonut laelta lunta seinälle. Ja päälikerros tuntuu olevan herkkää kamaa.

– Ollaan ikävässä paikassa. Kierretään tuonne kulman taakse mahdollisimman nopeasti.

Lähdemme hiihtämään kohti kellostapulin kurua. Jännittää, en oikein luota lumeen. Vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Menemme varvikkoon, siinä pitäisi olla parempi ja turvallisempi hiihtää. Teemme lyhyttä siksakkia hieman seinämän mutkassa. Tavoitteenamme on päästä kurun päälle.

Viimeinen lumiseinämä olisi ylitettävä. Menemme melkein poikkittain. Tähän pääsee jo tuulemaan, lumi on ohut muutaman sentin kerros kovan tuiverretun laatan päällä. Jännitys helpottaa hieman. Otan etumiehen paikan (olin tähän saakka hiihtänyt 2. miehenä) ja lähden ylittämään viimeistä pätkää. Lumi muuttuu syvemmäksi, jostain syystä lunta on kertynyt siihen huomattavasti. Hieman yläviistoon ylitän aluetta.

En ole kiivennyt skineillä koskaan ennen ja vuorillakin olen liikkunut todella vähän. Mutta uskon, että koimme yhden epämielyttävimmistä äänistä siinä paikassa, mitä lumikentillä voi kuulla, kun olimme puolivälissä seinämää. Kumahdus. Kumahdus joka on niin voimakas, että koko seinämä tärähtää.

Pysähdymme. Katselemme ympärillemme. Ei näy railoja, ei näy pudonneita seiniä. Pidennämme hiihtoväliä huomattavasti ja päätämme jatkaa viimeiset 30 metriä. Paikalleen jääminen ja siinä välineiden vaihtaminen tuntuisi suuremmalta riskiltä, kuin päälle turvallisempaan paikkaan hiihtäminen. Menen edellä. Vaikka aiemmin oli pitänyt levähdellä säännöllisesti, niin nyt hiihdin kovempaa kuin koko matkalla siihen mennessä, enkä muista edes hengitinkö. Jännitti.

Taas helpotti. Tuuli ujeltaa korvissa, kun vaihdamme kamoja. Reppua selkään ja lasit päähän. Lasini ovat huurussa. Yritän hangata niitä, mutta se vain pahentaa tilannetta. Katselen, kun kaverini laskee alas. Hän ottaa suoraan kuruun ja häviää näkyvistä nopeasti. Odotan muutaman minuutin ja yritän löytää silmiini laskijan. Jäljet umpeutuvat nopeasti, lunta sataa ja tuuli tuivertaa rajusti.

On minun vuoro lähteä. Otan vähän vauhtia ja lähden lyhyellä käännöksellä varman päälle. Tuuli hakkaa silmiini enkä näe juuri mitään. Ei tästä tule mitään ilman laseja, pakko pysähtyä. Pysähdyn. Teen voimakkaan pysähtymiskäännöksen.

Se oli riittävän voimakas.

Noin metri alapuoleltani seinämään repeää noin 30-40 metriä leveä railo. Ääntäkään päästämättä railo alkaa levenemään ja levenemään. Lopulta laatta särkyy ja lumi tippuu kuruun holtitta. Laatta oli noin 30cm paksu. Amatöörin arvio on, että vyöry ei olisi ollut kuolettava, mutta kaatumisesta ja puihin osumisesta olisi voinut loukkaantua ikävästikin. Säikähdin. Yritin odotella, että aivoissani tapahtuisi jotain, mutta ei tuntunut tapahtuvan. Huomaan seisovani itsekin tuollaisella laatalla. Noin 2 metriä yläpuolellani menee iso railo, mutta jostain syystä tämä laatta jossa seisoin, pysyy paikallaan.

Mietin mitä teen. Tunnen olevani turvassa, sillä yläpuolellani on vain vähän irtoamassa olevaa lunta ja voisin laskea vyöryjälkeä suoraan sivuun. Järki oikeastaan sanoi, että laske vyöryjäljelle, se on turvallisinta. En kuitenkaan laskenut. Lähdin hivuttautumaan sivuttain vyöryn yläosaa pitkin. Sain vauhtia ja laskin (lasit päässä, näkemättä mitään) toiselle puolelle kurua, sille puolelle josta olimme laskeneet aikaisemminkin. Näen kaverini alhaalla, olin ollut huolissani, tippuivatko lumet hänen päälleen. Onneksi ei. Tuurilla ne laivatkin seilaa.

Otan varmoilla käännöksillä seinän alas ja lasken alla olevaan metsään. Kaverini tulee kanssa. Katselemme ympärillemme.

Edellinen, kiipeämämme seinä on tippunut. Siellä lunta on lähtenyt seinämältä noin 70cm syvyydeltä jättäen esiin vain kivet ja varvut. Jos se olisi tippunut silloin, kun hiihdimme, niin eipä tiedä. Enkä haluakaan. Se oli romahtanut koko matkaltaan täysillä nuoreen metsään, jossa oli katkonut puita. Kumahdus kuului varmaan sen lähdöstä. Tuuli ujelsi niin kovaa, että vyöryn ääni ei seinämän toiselle puolelle kuulunut.

Tarkistimme alueen, ketään muita ei näyttänyt olevan alueella. Lisäksi koko aikana, kun liikuimme alueella, emme nähneet taika kuulleet ketään. Ei näkynyt myöskään muita jälkiä kuin meidän jäljet. Kukaan ei loukkaantunut.

Pitäisikö tästä ilmoittaa jollekin? Mutta kenelle? Olin hieman shokissa, en ole tottunut siihen, että lumi karkailee altani. Järkevää olisi tietysti ollut soittaa vaikka hälytyskeskukseen ja ilmoittaa, että jos soittoja tulee (hiihtoladulta Kellostapuliin näkee selvästi), niin pelastamaan ei tarvitse tulla, kaikki ovat kunnossa. Mutta emme ilmoittaneet. Olisi pitänyt. Mutta pelastajia ei onneksi paikalle tullut ja lähdimme paikalta pois.

Suomessakin voi vyöryä. Meillä oli mukana piipparit ja lapiot. Sondia ei ollut.

Lumivyöry voi lähteä laskiessa, se ei oikeastaan näin jälkeenpäin edes niin pahalta tunnu. Meidän ajattelemattomuutemme kiivetessä toista kertaa sen sijaan vähän harmittaa. Meidän olisi pitänyt kiivetä eri paikasta, niitä olisi ollut tarjolla kyllä riittämiin. Matka olisi voinut olla vähän pidempi, mutta ei olisi jääty vyöryyn. Siellä oli paljon turvallisempiakin seinämiä. Mitä järkeä oli kiivetä yhtä jyrkimmistä? Eipä tuollaisia tule ajateltua, kun ei ole tottunut liikkumaan ja Suomessa ei oikein osaa vyöryjä pelätäkään. Seuraavan kerran tiedän.

Henkinen Johtaja taisikin sen hyvin todeta, että eipä siltä seinämältä takaisin kääntyminen, kun sinne oli jo kiivetty, olisi oikein mahdollista. Vaikka tämä kuulostaa ehkä vähän tyhmältä, niin kuka käy lapissa ja tulee takaisin kertomaan että kiivettiin puoleen väliin ja sitten käännyttiin takaisin. Nyt jos halutaan olla ylidramaattisia, niin sanottakoon, että kyllä, juuri he tulevat takaisin.

Mutta onneksi mitään ei käynyt. Selvittiin säikähdyksellä. Ja tuurilla. Tai mihin kukakin uskoo. Mutta kuitenkin. Muistakaa olla järjen kanssa liikkumassa lumilla. Käykää lumiturvallisuuskursseilla. Käyttäkää turvavarusteita.

Kommentoi

Comment

  1. Huh, olihan kertomus. Liekö aiheellista enää kommentoida että ”minähän sanoin” :)

  2. Jasuhan on tomminiku2.

    Koliltakin pitäisi saada noin syväluotaavaa tekstiä ;)